Olenko kylmä, kun minusta keskenmeno ei olisi niin kauheaa kuin annetaan ymmärtää?

jotkut vaan on niin ihme skitsoja että tyyliin viikon 7 keskenmenosta ei koskaan päästä yli :D

aika hupaisaa.

Kaikille lapset eivät ala heti raskauden alussa olla omia rakkaita kullanmuruja, vaan he kasvavat äitiyteen ja rakkauteen raskauden myötä tai synnytyksen jälkeen. Se on mielestäni normaalia.



Mutta olet kylmä, ellet ymmärrä sitä, että toiset rakastavat lasta siitä ensimmäisestä plussatestistä saakka. Ja erityisesti jos osoitat tämän tunteesi keskenmenon kokeneelle naiselle.

Tänä päivänä kun testaillaan jo menkkapäivinä, niin nää " traagiset " keskenmenot " on yleistyneet huimasti.

Eipä minustakaan ole lohduttajaksi, paripäivän ikäistä " enkelivauvaa " surevalle.

enkä silti ymmärrä, et pari viikkoista ruikutetaan. Keskeytykset samoilla viikoilla ovat sitten ihmeellisesti useimmille ok.

ja olin todella peloissani, kun viime raskaudessa viikolla 6 alkoi verenvuotoa. Olin jo ehtinyt asennoitua uuteen perheenjäseneen. Vauva oli ns " vahinko," joten surin sitäkin, että salaista haavettani ei ehkä koskaan tullakaan täyttämään. Onneksi " toukkani" jaksoi kasvaa. Nyt mulla on maailman ihanin pieni vauva, jota saan helliä ja rakastaa.

Ei se ole kylmää, jos itseä ei nappaa keskenmeno. Ei kaikilla ole samanlaisia suojeluvaistoja tai äidinvaistoja.



Mutta se on kylmää, että naureskelee muiden surua tai vähättelee sitä. Ihmeellistä, että joku voi tajuta niin vähän maailmasta, ettei ymmärrä ihmisten olevan erilaisia mutta silti yhtä arvokkaita. Kannattaa varmaan miettiä, miltä tuntuisi, jos joku naureskelisi omalle surulle tai sanoisi sen olevan turhaa ruikuttamista.

Ei kenelläkään ole oikeutta päättää, mitä toinen saa tuntea ja toisen tunteiden vähätteleminen on todellakin hyvin kylmää.



Jos reagoi toisen suruun ylenkatseella tai välinpitämättömyydellä, voi olla aihetta tarkastella itseään hetki kriittisessä valossa. Onko itse saanut myötätuntoa osakseen elämän kriiseissä? Jos ei, tuntuuko olo katkeralta?

toiset kerjäävät verta nenästään.



jos kierto on vaikka 28 päivää, ja OMAA TYHMYYTTÄÄN testaa liian aikaisin joskus kp 25 ja saa jonkun haamuplussan, ja sitten saa " keskenmenon" kp28, ei paljoa kyllä riitä sympatiaa.

tervettä itsesuojeluvaistoa tarvittaisiin, ei sitä testiä kannata tehdä niin aikaisin, kemialliset raskaudet ovat aika helvetin yleisiä.



kohta nämä liian aikaisin testaavat kuormittavat terveydenhuoltoa " toistuvilla keskenmenoillaan" rv4+0.

Olisihan se harmi ja sääli, mutta en tuntisi menettäneeni lasta, vain mahdollisuuden.

olen kyllä heti äidinrakkauden vallassa. Puhun toukasta yms.

ainakin minä suhtauduin ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan raskauteeni (toivottu) sillä mielellä, että se varsin todennäköisesti menee kesken. Siis realistisesti tilastojen valossa. Sitten olikin mukavaa kun raskaus etenikin hyvin.



Kaikki eivät tätä keskenmenon todennäköisyyttä tiedä ja ovat sitten murheen murtamia.

Mutta veikkaisin, että tota ei voikkaan kuvitella ennen kuin sen itse kokee. Mulla oli ainakin valtava pelko, etten koskaan saa sitä loppuunjatkuvaa raskautta alulle. Jos joku ois todella voinut luvata mulle lapsen, ois tusta 101% varmuudella ollutkin pienempi mitä oli. Nuo siis viikoilla 7 ja 9. Ja sattui silloin ihan pirusti...:/

se sitä tuskaa yhtään pienentänyt...Tosin ap. ei tainnut tarkoittaakkaan minun kaltaisiani kirjoittajia, kun tosiaan on ollut noita vaikeuksia ja piitkät yritykset.



15

ei satuttanut vaikka olen keskenmenoni jälkeen edelleen sairaslomalla. Olen ihan rikki edelleen.



Voin hyvin kuvitella, että moni km kokenut ihmettelee suruani/masentumistani, mutta mutta...

enhän minä halua kertoa kaikille näille hyvää tarkoittaville työkaverille (kaksi suputtanut, että heilläkin on ollut km joskus kymmenen vuotta sitten), että tämä raskaus alkoi koeputkihedelmöityshoidoilla, joten " olette vielä nuoria" jne jne eivät paljon lohduta

enkä halua kertoa sitäkään, että olin jo puolivälissä raskautta (vaikka en ollut kertonut) ja pikkuinen oli jo ihan ihmisen näköinen - sukupuolikin on selvillä ... noh niin taas alkoi itkettää ...



Siis nämä km:n kokeneiden kommentit eivät paljon lohduta siis. Enemmän tulee sellainen olo, että kyllä meille naisille näitä sattuu ja on me muutkin jaksettu paiskia töitä.

5 keskenmenoa viikoilla 6-10. Yksi terve lapsi. Eka keskenmeno ei tuntunut miltään ja toka vaan vähän harmitti. Kolmas ei vielä mitään, mutta neljäs ja viides meinasi tehdä minut hulluksi. Riippuu keskenmenojen ajankohdasta, siitä kuinka kauan on yritetty ja siitä paljonko on keskenmenoja tullut ja vielä siitäkin, miten helppo keskenmeno oli. Riippuu myös ihmisen tilasta. Tiedän yhden joka masentui hoitokuntoon ekasta keskenmenostaan ja sai niitä 3 lisää. En tiedä mitä kuuluu nyt. Kurja, että hän voi niin huonosti.

En tosin ollut tehnyt mitään testiä, mutta kuitenkin...Oisko tästä pitänyt tehdä jokin ilmoitus sitten jälkikäteen?? Tälläinen hissukkakun olen ja en paljoa itsestäni tai intiimeistä jutuista kertoile niin tätä ei kukaan muu tiedä kuin mies...Vuoto oli kyllä valtaisaa, ihan itsestään alkoi ja kesti melkein pari viikkoa, mutta kunto muuten oli ihan ok, eikä mitään kipuja ollut, enkä kyllä mitään sikiöraakileitakaan nähnyt. (Niikuin tädilläni oli vessanlattialle tipahtanut. En ole muutenkaan herkkä testailemaan " haamuja" . Sittenkun on kahdet menkat jääneet välistä niin testaan ja tilaan neuvolaan ajan...ihan viime tingassa..



Tuntuu että jos liian aikaisin testaa niin varmaan kaivaa verta nenästään. Tosin nykyään täytyy olla ajoissa liikenteessä jos haluaa saada kaikki tutkimukset, kun osa pitää tehdä jo viikoilla 13..?



t. viiden lapsen äiti

Koin keskenmenot aika raskaasti, koska mulla oli ollut vuosia erilaisia terveysongelmia. Keskenmenojen jälkeen tuntui, että mun kropassa ei mikään asia toimi normaalisti. Lisäksi alkuraskauden onnen vaihtuminen kaavintaan ym. epämiellyttäviin toimenpiteisiin tuntui kurjalta. Toinen keskenmeno oli fyysisesti helpompi, koska mulle ei tehty kaavintaa, mutta toisaalta keskenemenon toistuminen tuntui henkisesti pahemmalta. Aloin pelätä, etten saakaan koskaan lapsia.



Nyt mulla on useampi lapsi ja muutenkin terveys ok, joten todennäköisesti nyt en kokisi varhaista keskenmenoa kovinkaan suurena juttuna.

Kannattaisi käydä jälkitarkastuksessa ja testata, että raskaushormoni laskee normaalisti. (Eli ei ole rypäleraskaus, joka on syöväntapainen tauti ja harvinainen.)

Toivottavasti jokainen ymmärtää, että toisille se voi olla rankkakin juttu, mikä itsestä ei tunnu miltään... Toisen surun vähätteleminen on kylmää, ei se, että itse ei samoin tuntisi...