Lue keskustelun säännöt.
kiltti tyttö pääsi irti -ylilyöntejä
09.06.2014 |
Olen aina ollut ns. Kilttityttö. Minun on ollut vaikea puolustaa itseäni ja olen jäänyt helposti jalkoihin. Niellyt kaikki loukkaukset ja surenut salaa.
Nyt 35 vuotiaana olen viimeinkin kyllästynyt tyytymään osaani ja alkamaan puolustaa itseäni, mutta se on paljastunut vaikeaksi. Ei siksi, että en saisi suutani auki vaan siksi että vuosikausien nöyrtyminen saa minut purkautumaan suhteettoman voimakkaasti. En pehmennä sanojani, syytän suoraan muita kysymättä ensin ja ennenkaikkea puolustan oikeuksiani niin voimallisesti, että annan itsestäni agressiivisen vaikutuksen. Minun on myös vaikea antaa anteeksi ja unohtaa ja jos huomaan ettei ihminen tule yhtään vastaan, olen valmis unohtamaan koko suhteen koska ymmärrystä ei löydy. Sanomattakin selvää että loukkaannun helposti ja kun loukkaannun, olen tunteideni vietävissä. Minusta on siis alistujan vastakohdaksi tullut öykkäri. Onko tämä väliaikainen vaihe? Voiko viha laantua tästä ja ajatukset, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti minua vastaan ja yrittävät hyötyä, muuntua normaaliksi vastaanottavuudeksi.
On väsyttävää olla aina vihainen ja puolustuskannalla. Lisäksi vaikeutan turhaan elämääni kinoilla muiden kanssa. Tällä hetkellä mm. On välit mennyt avokin vanhempiin. Syitä toki oli, mutta ehkä asiat olisi pystytty selvittämään toisella tapaa ilman tempperamenttiäni ja leijonamaista itsenisuojeluvaistoa. Ajatuksia?
Kommentit (5)
Ymmärrän hyvin sinua ja tunnistan itsessäni samoja piirteitä.
"Voiko viha laantua tästä ja ajatukset, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti minua vastaan ja yrittävät hyötyä, muuntua normaaliksi vastaanottavuudeksi."
Miksipä ei voisi? En osaa ajatella niin, että ihmisen käytös tai luonne pysyy vakiona. Jos pysyisi, et sinäkään olisi nykyisessä tilanteessa. Minä tosin olen vähentänyt tarkoituksella kontakteja ihmisiin, jotta ei tarvitse pettyä niin usein. En oikein osaa antaa mitään konkreettisia neuvoja tällä hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen täsmälleen samanlaisessa tilanteessa ap:n kanssa. Nyt ymmärrän, miksi yli 30-vuotiaiden sanotaan muuttuvan vihaisiksi vanhoiksi naisiksi. Laantuuko vihaisuus vielä? Jos, niin miten? Pitääkö päästä lapsuuden käsittelemättömiin vihanaiheuttajien saakka? I'm on My way there, but not there yet
Mä ajattlelin tämän kilttityttö-syndrooman koskettavan eniten niitä 50-60 luvulla tyttöikäänsä eläneitä. Mutta ilmeisesti on vielä voimissaan. Toivottavasti löydätte tasapainon, niin että saatte oman äänenne kuuluviin, mutta osaatte olla myös empaattisia. Toivon pelkkää hyvää :) Sehän on tosi hyvä, että tunnistaa omasta toiminnasta erilaisia puolia ja osaa analysoida mistä ne johtuu. Toivottavasti tulevaisuuden tytöt ja pojat kasvatetaan vähän erilaisella tavalla. Ei häpeällä ja vähättelyllä.
En ole mikään psykologi, mutta vaikuttaisi siltä, että ne vuosien varrella kertyneet paineet on päästeltävä pois, ennen kuin tilanne voin tasaantua. Toisin sanoen uskon, että tuo vaihe jää väliaikaiseksi, mutta kauanko se kestää, en tiedä. Toivottavasti rauhoitut pian ja opit ilmaisemaan itseäsi rakentavassa hengessä, sekin nimittäin vaatii ihan opettelua, jollei sitä ole ennen lainkaan tehnyt. (Muuten... se on surra/surrut, kuten purra/purrut, ei siis "surenut". Älkää pahastuko, kielen korjaaminen on minulla ammattitauti.)
Kunhan et tee samaa, kuin mun serkku. Nieli kaikki kiltisti, totteli eikä sanonut ikinä vastaan kenellekään. Sitten hän muutti kotoa mun kanssa kimppakämppään 20-vuotiaana kun etsin 19-vuotiaana kämppistä jakamaan vuokran. Nykyään ryyppää joka viikonloppu, käyttää huumeita ja joutuu ongelmiin. Abortteja takana kaksi. Suvusta minä oon ainoa jolle puhuu enää, välit poikki kaikkiin muihin sukulaisiin just näiden päihteiden ja jatkuvan vittuilun vuoksi. Jos joku sanoo vastaan hän alkaa riehua ja on hakannut veljensä kun hän sanoi vastaan. Tämä kaikki kahden vuoden aikana.
Joskus kännissä sanoi, että sai sysäyksen tähän kun näki multa, että ei aina tarvi nöyrtyä ja että aikuisena voi ottaa ohjat omasta elämästään ja käyttää sitä alkoakin (hillitysti). Aluksi se meni ihan hyvin, sitten se vapaus alkoi maistua vähän liikaakin ja tuli ensimmäinen huumekokeilu. Kotona ei käytä kuin olutta. Kämppä on mun nimissä ja tietää, että jos mä saan sen kiinni huumeista niin heitän sen kuuseen, eikä hänellä oikeasti ole enää muuta paikkaa mihin mennä. Vanhemmat ei ota takaisin kotiin. Sisarukset toivotti hyvää matkaa helvettiin.
Tässä yks kokemus mitä voi pahimmillaan käydä jos ei itsehillintää löydy sen uuden mun yli ei enää kävellä ka määrään itse elämästäni asenteen kaveriksi.
Niin ja loppuun vois sanoa, että ollaan lestadiolaista sukua. Mun perhe tosin ei enää kuulu kyseiseen lahkoon, äitiä ei kiinnostanut mikään uskonnollisuus. Ollaan kuitenkin tekemisissä. Serkku puolestaan on uskonnollisen lestaperheen lapsi...