Miten tärkeää teille on se, mitä aikuiset lapsenne tekevät elämällään?

Tottakai se on äärimmäisen tärkeää, tuntisin kyllä epäonnistuneeni jos nuori aikuinen ei edes yrittäisi saada elämäänsä hallintaansa. Juuri eilen juteltiin tästä kaverin kanssa; hän oli huolissaan tyttärestään joka seurustelee täysin lusmun 21v miehenalun kanssa. Ymmärrän että se on ystävälleni (isä) kova paikka koska hän on aina ollut työteliäs ja aikaansaava - ei hän halua antaa tyttärensä tuhlata elämäänsä tuollaisen kaverin kanssa. Mutta liikaa ei voi arvostellakaan, se vaan saa tytön takertumaan enemmän tuohon kaveriin.

Samoin on omien lasten kohdalla - se että he ovat kouluttautuneet, löytäneet töitä ja seisovat omilla jaloillaan tukevasti on tosi tärkeää meille. En ole superkasvattaja mutta olemme esimerkillä yrittäneet näyttää miten elämästä saa täysipainoista ja onnellista. Heillä on hyvä itsetunto eivätkä huoli rinnalleen ihan mitä tahansa luuseria, kumppanit on hienoja nuoria naisia ja miehiä jotka ovat meidän perhettämme läheisesti.

Saavat tehdä elämällään ihan mitä haluavat. En odota että lastemme täytyisi toteuttaa meidän vanhempien arvoja tai unelmia. 

Näin siksi, että itselläni on kokemus vaativasta, painostavasta äidistä. Minä olin "perheen musta lammas" aina siksi, että en valinnut vanhempien mieleistä koulutusta, vanhempien mieleistä miestä (hui kamala, otin jopa maahanmuuttajan!!!), vanhempien mieleistä asuinaluetta jne. Kyllä he ovat minua siljmät päästään hävenneet snobien sukulaistensa edessä näiden asioiden takia. Mutta tämä on minun elämäni, ja omille lapsilleni annan 100% oikeuden elää itsensä näköistä elämää, ilman että tulen moittimaan ja painostamaan kuten oma äitini on tehnyt minulle.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 14:50"]

Tottakai se on äärimmäisen tärkeää, tuntisin kyllä epäonnistuneeni jos nuori aikuinen ei edes yrittäisi saada elämäänsä hallintaansa. Juuri eilen juteltiin tästä kaverin kanssa; hän oli huolissaan tyttärestään joka seurustelee täysin lusmun 21v miehenalun kanssa. Ymmärrän että se on ystävälleni (isä) kova paikka koska hän on aina ollut työteliäs ja aikaansaava - ei hän halua antaa tyttärensä tuhlata elämäänsä tuollaisen kaverin kanssa. Mutta liikaa ei voi arvostellakaan, se vaan saa tytön takertumaan enemmän tuohon kaveriin.

Samoin on omien lasten kohdalla - se että he ovat kouluttautuneet, löytäneet töitä ja seisovat omilla jaloillaan tukevasti on tosi tärkeää meille. En ole superkasvattaja mutta olemme esimerkillä yrittäneet näyttää miten elämästä saa täysipainoista ja onnellista. Heillä on hyvä itsetunto eivätkä huoli rinnalleen ihan mitä tahansa luuseria, kumppanit on hienoja nuoria naisia ja miehiä jotka ovat meidän perhettämme läheisesti.

[/quote]

OMG

Totta kai se on tärkeää. Tai siis, tärkeää on, että lapsi tekee asioita, jotka edesauttaa hänen onnellisuuttaan. Eli on elämänhallinta ihan ok kunnossa ja ihmissuhteissa ei ole mitään isompaa. Sillä ei ole väliä "mitä" tekee elämällään, eli jos päättää olla vapaa taiteilija ja kituuttaa toimeentulon rajoissa, se on ok, jos hoitaa kuitenkin maksunsa jne 

Totta kai minulle on tärkeää, että lapsistani tulee kunnon ihmisiä ja he löytävät oman paikkansa. Näin näyttää onneksi käyvänkin.

Minulle on tärkeää se, että lapseni osaa erottaa moraalisesti oikean ja väärän. Se, että hän on onnellinen siinä, mitä tekee. Se, että hän ei vahingoita muita eikä itseään.

Mutta minulle ei ole tärkeää se, onko hän töissä tai kouluttautuuko pitkälle. Kyllä, arvostan koulutusta ja sivistystä - olemme miehen kanssa molemmat hyväpalkkaisia akateemisia - ja kannustan häntä koulunkäynnissä ja sivistävissä harrastuksissa (luemme paljon, käymme elokuvissa, museoissa, taidenäyttelyissä, tuemme kuvataidekouluharrastusta ja soittoharrastusta) jne. MUTTA silti ajattelen, että tärkeintä on löytää itselle mieluisa ala ja olla onnellinen. Ja jos on syystä tai toisesta työtön, on jopa parempi, ettei liikaa stressaa asiasta - minusta on suorastaan kammottava ajatuskin, että vanhemmat painostavat ja patistavat työtöntä, kyllä se työttömyys on jo itsessään riittävä riesa.

Lisäksi pidän täydellisen turhana yrittää vaikuttaa lapsen rakastumisiin. Toki, jos hän valitsisi väkivaltaisen tai rikollisen puolison, avaisin suuni - mutta muuten en.

Ehkä tässä vaikuttaa sekin, että toinen lapsemme on vaikeasti erityinen, joten kunnianhimo hiukan karisee. Loppupeleissä on aika hiton samantekevää, mitä lapsi tekee aikuisena työkseen, kunhan on suht terve ja onnellinen.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="28.05.2014 klo 14:50"]

Tottakai se on äärimmäisen tärkeää, tuntisin kyllä epäonnistuneeni jos nuori aikuinen ei edes yrittäisi saada elämäänsä hallintaansa. Juuri eilen juteltiin tästä kaverin kanssa; hän oli huolissaan tyttärestään joka seurustelee täysin lusmun 21v miehenalun kanssa. Ymmärrän että se on ystävälleni (isä) kova paikka koska hän on aina ollut työteliäs ja aikaansaava - ei hän halua antaa tyttärensä tuhlata elämäänsä tuollaisen kaverin kanssa. Mutta liikaa ei voi arvostellakaan, se vaan saa tytön takertumaan enemmän tuohon kaveriin.

Samoin on omien lasten kohdalla - se että he ovat kouluttautuneet, löytäneet töitä ja seisovat omilla jaloillaan tukevasti on tosi tärkeää meille. En ole superkasvattaja mutta olemme esimerkillä yrittäneet näyttää miten elämästä saa täysipainoista ja onnellista. Heillä on hyvä itsetunto eivätkä huoli rinnalleen ihan mitä tahansa luuseria, kumppanit on hienoja nuoria naisia ja miehiä jotka ovat meidän perhettämme läheisesti.

[/quote]

OMG

[/quote]

Et ehkä ymmärrä mutta kun on köyhistä oloista lähtösin, tehnyt työtä teini-ikäisestä lähtien ja maksanut oman elämänsä omasta selkänahasta olisit varmasti pettynyt. Mä en vaan pysty arvostamaan ihmisiä jotka yrittää päästä eteenpäin sieltä mistä aita on matalin ja yleensä vielä toisten kustannuksella, sen olen opettanut lapsillekin. Enkä rehellisesti sanoen halua sellaista ristiä pojilleni ja tyttärillenikään

Sori jos karahti sun nilkkaan pahasti.

ap:n tytär on varmaan mielenterveysongelmissa. Silloin ei elämä suju.

Minulle on tärkeää, että lapseni on onnellinen, kantaa vastuunsa ja käyttää edellytyksensä. Mutta ei hänen ole pakko tehdä sitä samoin kuin minä, eikä sillä elämänalalla kuin minä valitsisin. Jos hän on onnellinen, en usko, että hänen elämänhallintansa voi olla kovin hukassa, vaikka ei suorittaisi näitä perinteisiä menestyksen merkkejä - kouluttautuisi korkealle, tienaisi paljon rahaa tai edes hankkisi perhettä.  En haluaisi, että hän tuhlaisi elämänsä ja katkeroituisi yrittämällä epätoivoisesti jotain sellaista, mitä ei voi saada.  Sen sijaan haluan hänen käyttävän kunnolla sen potentiaalin, joka hänellä on: tekevän parhaansa ja saavan siitä tyydytystä.

Mulle on konkreettisista asioista tärkeää, että lapset hankkivat jonkun koulutuksen ja pyrkivät parhaansa mukaan elättämään itsensä ja mahdolliset lapsensa. Näissä puitteissa saavat puolestani tehdä aivan mitä haluavat, hyväksyn kaikki ammatti ym.valinnat.

Olen samaa mieltä jonkun aiemman kanssa siitä, että katsoisin kyllä tehneeni jotain äitinä väärin, jos lapseni ei pystyisi hankkimaan mitään koulutusta tai työtä.

Tietenkin kaikkein tärkeintä on, että ovat onnellisia ja hyviä muita kohtaan.

Mulle on tärkeintä että lapseni on mahdollisimman onnellinen, oli minkä ikäinen hyvänsä. Kyllä meillä suvussa on tapana että vanhemmat auttaa mahdollisuuksiensa mukaan aikuisia lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Mutta se on sitten eri asia että lapsen elämään jotenkin pitäisi puuttua, neuvoja saa antaa ja jopa arvostellakin lapsen tekemiä valintoja, mutta kyllä aikuinen ihminen on aina oman elämänsä herra.

On tosi tärkeätä miten maailmalla käyttäytyvät, millaisia arvoja kannattavat. millaisia valintoja tekevät, miten kourassa pysyy elämänhallinta ja kokevatko itsensä onnellisiksi ja terveiksi. Lapsistani 3 on jä täysi-ikäisiä ja olen kyllä hyvin perillä millaisia tulevaisuudensuunnitelmia heillä on. Onni on, että heillä tuntuu menevän hyvin, raha-asiat ovat kunnossa, seurustelusuhteet vakaita, työpaikka tai kesätyöpaikka löytynyt ja viinakaan ei maistu. Olen onnellinen siitä, että elävät terveesti ja käyttäytyvät niin, että ovat " aina kunniaksi äidille". (tuo on keskinäinen vitsi, mutta kyllä siinä on paljon totuuttakin mukana)

Voisi olla toisinkin. En voisi pakottaa itselleni mieluisiin valintoihin, mutta surisin kyllä alamäkeen luisuvaa elämää. Myöskin sitä, jos heidän arvonsa eettisisä kysymyksissä tai oikeustajunsa olisi jotakin ihan päinvastaista, kuin mitä kotona on opetettu pikkulapsesta lähtien. Surullista kyllä, vieressä kasvaa esimerkki velipuolesta, jolla kaikki meneekin sitten päinvastoin. Vanhempien tuska sen kaiken voimattomana sivustaseuraajana on... On se.

Lapset eivät lakkaa olemasta lapsia täysi-ikäistyttyään tai muutettuaan kotoa. Heillä on kaikkein tärkein paikka sielussa ihan kuolemaani asti, ihan kuin miehelläkin tai omilla vanhemmillani.