Puolisoni pitää minua itsestäänselvänä.

Heti kun tulin raskaaksi, niin mies lopetti kehumisen, hyvänä pitämisen, kiittämisen ja alkoi viettää aikaansa kaikkialla muualla kun kotona, luuhaten kavereiden kanssa.

Luulin, että tämä olisi vain joku vaihe.

Kuitenkin muistutin miestä jatkuvasti, että hän on pian perheellinen ja juoksut pitää loppua. Monet itkut itkin, kun olin yksin KAIKKI juhlapäivät paitsi jouluaaton ja -päivän.

Kuten arvata saattaa, mikään ei muuttunut. Sairaalassakin mies oli yhteensä 6h, ja sairaalasta kävelin kotiin vauvan kanssa.

Nyt, kun olen huomannut että annan itsestäni jatkuvalla syötöllä 150% ja vastakaikuna takaisin tulee nälvimistä ja vittuilua, niin en jaksa enää.

Haluan vauvalle isän, joka osallistuu. Mies tietää miten tärkeää se minulle on, mutta silti KAIKKI pitää tehdä hampaita kiristellen (= myös vauvan kanssa ajan viettäminen)

Lisään vielä, että olen vieraalla paikkakunnalla, ja vasta tutustun ihmisiin.

Miten saan ihanan, välittävän mieheni takaisin? Kun sanominen ei auta, niin nähtävästi pitää alkaa toimimaan.

Ehdotuksia?