Uusperheen vanhemmat, AJATELKAA LASTA!

Haluan jakaa omat tuntemukseni. Olen uusperheen äiti ja kanssamme asuu miehen poika. Pojan äiti ei halunnut poikaa luokseen vaan vaati etävanhemmuutta ja katosi sen sileän tien.

Poika oli 3v, kun muutti meidän luokse. Vuoden ajan poika oli apaattinen ja selvästi hämmillään tilanteesta. Tämän jälkeen alkoi väkivalta ja riehuminen, pojan ollessa 4v. Raapi, potki, rikkoi tavaroita ja oli täysin holtiton. Sylki päälleni ja puri isäänsä.

Ei tullut mieleenikään haukkua poikaa jollekin tai sanoa, että vihaan häntä. Ei vaadi sen pahemmin keittiöpsykologiaa ymmärtää mistä tuo johtui; kaipuu. Yhtenä iltana poika sai nukkumaan mennessään raivokohtauksen. Kyykistyin lattialle kädet levällään, mitään sanomatta. Poika karjui ja huusi. Lopulta katsoi minua hiljaa ja tuli antamaan pienen halin. Sitten jäi roikkumaan kaulaan. Itki. "Haluan äidin luo."

Sylittelystä, suukoista ja ylipäätään hellyydenosoituksista tuli osa arkeamme. Enemmän siis, poikakin uskaltaa näyttää kiintymyksensä.

Tulin raskaaksi ja pelkäsin pojan reaktiota. Hyvinhän se meni :) Sanoin pojalle, että tarvitsen häntä nyt enemmän. Mieheni keksi askarrella pojalle Isovelidiplomin, johon sitten pikkusisko(puole)n synnyttyä painoimme siskon jalanjäljet. Poika oli otettu.

Hyvin me pärjäsimme uusperheenä, vaikka alku olikin vaikeaa. Nyt tuo pieni poika lähtee heinäkuussa armeijaan ja olen hänestä ylpeä :) Poika ei ole nähnyt äitiään 15 vuoteen, mikä on sääli.

Haluan sanoa teille, että uusperheissä lapset tarvitsevat tukea. Antakaa sitä heille!