Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Erityislasten puolustuspuhe
03.04.2014 |
Oma lapseni ei ole saanut vielä diagnoosia (nyt keväällä tutkimusjakso), mutta jokin keskittymis- tai ylivilkkaushäiriö, asperger tai muu autisminkirjoon kuuluva, dysfasia tms hänellä on. Ette voi uskoa, kuinka onnellinen olisin, jos hänen kaltaisilleen olisi omat erityisryhmät, koska se on pois aivan samalla tavalla hänenlaisiltaan kuin ns normaaleilta, kun käytänteenä on integrointi. Pieni, rauhallinen ryhmä hillitsisi stressiä, ja sitä kautta oireita. Oma lapseni ei ole millään tavalla väkivaltainen, enemmänkin yliempaattinen, ei pidä koskemisesta, kovat äänet tuottavat tuskaa (siis aivan aitoa kipua), innostus purkautuu voimakkaana häsäämisenä, kotona meillä on verhot ikkunoissa, kun silmät ei kestä valoa. Puheenymmärrys ja älykkyys ikätasolla, sanavarasto 5v tasolla (itse 3v). Puheentuotto ja sosiaalinen kanssakäyminen jäljessä, muttei tiedetä miksi. Peleissä taitava ja motorisesti muutenkin.
Kotona meillä on hyvin johdonmukainen kasvatus, eikä lapsi hypi silmille, mutta toki on vaativa. Raivostuttaa sellaiset ns tavishenkilöt, jotka tärkeilevät ja ovat niin olevinaan ja tietävinään mistä mikin oire-yhtymä johtuu ja kuinka sen oireita hillitään, jos ette erityislapsen kanssa asu ja elä, niin ette tiedä. Nämä lapset joutuvat itse elämään itsensä ja oireidensa kanssa ja se on raskasta meidän "normaalien" yhteiskunnassa. On raskasta, kun ei ole kuten muut. Erityislapsi on oireidensa vanki, eikä ole hänen vikansa, että säästö ajaa integroituihin ryhmiin.
Kommentit (5)
Itseäni surettaa, kun huomaan miten paljon lapsi joutuu kouluikäisenä tekemään töitä sellaisten asioiden kanssa, mitkä sujuvat helposti normilapselle. Lapseni on huono matematiikassa, englannissa, äidinkielessä (kieliopissa), käsiala on jotain aivan kammottavaa sotkua jne. Tekee läksyt tunnollisesti, harjoittelee vanhemman johdolla/valvonnassa kokeisiin (esim. kolme-neljä päivää lukee 2-4 tuntia illassa + läksyt päälle) mutta silti koulu/kokeet menee aina heikosti. Tukitoimet on jo kaikki käytössä; on pienennetyssä ryhmässä erityisopettajan ja koulunkäyntiavustajan kanssa, menee klo 19.30 joka arki-ilta nukkumaan, syö säännöllisesti (kotiruokaa), liikkuu säännöllisesti ja ulkoilee joka päivä. Ei pelaa liikaa jne. Kurjaa katsoa vierestä, kun lapsi tekee töitä kouluneteen mutta niin vähän se "palkitsee". Itse sitten vanhempana palkitsen ahkeroinnin esim. leffaan menolla, uudella urheiluvälineellä, tai uimiseen menolla, lelulla jne.
Säälittää lapsi, kun kaikki uuden oppiminen, ja asioiden haltuunotto on niin vaikeaa, unohtelee kokoajan asioita, hävittää vaatteitaan/tavaroitaan, ja kokoajan on tunne huonommuudestaan ja tyhmyydestään, vaikka kuinka vanhempina valetaan uskoa, että pärjää, osaa ja pystyy ja on meille rakas, taitava (kerromme, että hänen ei kannata verrata muihin, vaan omaan edistymiseensä jne). Ja siihen kaupanpäälle sitten se toisten vanhempien halveksunta, kun lapsemme on eriyislapsi! Ja kaikenlisäksi lapsemme on erittän helläsydäminen, lämmin, toiset huomioon ottava, rehellinen, "kunnon poika" kuten opettajakin sanoi. Maailman paras isoveli pikkuiselle pikkusiskolleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kamala kuunnella näitä kaikkitietäviä mammoja, jotka romuttavat lääkäreiden antamat, vuosien seurantaa vaatineet diagnoosit perusteella "ei ennenkään ollut tuollaisia". Aivan sanattomaksi olen jäänyt monet kerrat näiden mammojen kanssa, kun poikani sairastaa samaa mitä veljeni- ja veljeni, joka ei saanut mitään tukea tai apua, on nyt yhteiskunnan pohjalla....
Koulusta on lähes mahdoton saada pienryhmäpaikkaa. On tullut huomautuksi.. Todella huono juttu kaikkien kannalta!
Ennen oli tuollaisia. Iso osa suljettiin kotiin. Itsekin kun alan miettiä, oli jo 70-luvulla pikkupaikkakunnalla erityisiä. Yksi oli sellainen, että käveli ympäriinsä, ei puhunut mitään ja oli kuin omassa kuplassaan. Nyt olen tajunnut, että selvä autistihan hän oli. Hänen kaltaisensa suljettiin vielä usein tuolloin kotiin,mutta tuo perhe ei sulkenut. Ylivilkkaita oli koulussani useita. Luokalllani oli ainakin neljä, jotka olisivat kuuluneet erityisopetukseen, mutta siihen aikaan laitettiin vain tosi vaikeat tapaukset. Apukouluksi sanottiin.
Alue: Aihe vapaa
Totta! Minulla ei ole henk.kohtaisia kokemuksia, mutta tiedän, että ryhmäkoolla on väliä muillekin saatikka erityislapselle. Onneksi integroidut erityispäiväkotiryhmät ovat pieniä. Sellaisessa pienessä ryhmässä, missä myös tukilapsia on hyvät puolensa, esim juuri sosiaalisia tilanteita opeteltaessa.