Väkivalta perheessä

Jännä juttu, että asiasta ei suuremmin keskustella. Väkivalta rampauttaa psyykkisesti, jos joskus fyysisestikin. Tänään oli inhimill.tekijässä joku mies, joka oli saanut pysyvän aivovamman lyönnistä. Yksi lyönti voi jättää pysyvän jäljen loppuiäksi ja harvemmin se edes siihen jää. Miksi vanhemmat ei suostu näkemään väkivaltaa lastensa käytöksessä vai onko vain vahvemman laki se, mitä monet perheet opettavat jälkeläisilleen. 

Kuinka moni sisarus on tuhoutunut väkivaltaisen sisaruksen takia. Siitä ei kirjat kirjoita eikä uutiset puhu.

Pelkkä uhkailukin on väkivaltaa.

Inhimillisessä tekijässä just pohdittiin, että yksi ainutkin lyönti voi vammauttaa ihmisen. Henkisesti usein niin käykin. Menee luottamus joko läheiseen tai ylipäätään ihmisiin. Ihminen eristäytyy väkivallan kokemuksen jälkeen, ja usein aiheesta jopa vaietaan. Ihminen jätetään täysin yksin.

On kokemusta. Sisko pahoinpiteli mua vuosia. Hän oli paljon isokokoisempi kuin minä, ja muutenkin saanut peloteltua mut puolustuskyvyttömäksi. Oli hakkaamista, kuristamista ja kaikkea muuta kiusaa, lukitsi esimerkiksi ulos pakkaseen. Koko perhe oli ongelmissa niin en saanut vanhemmilta apua. Nyt käyn terapiassa. Olen masentunut ja ahdistunut, pelkään ja stressaan kaikkea.

Pakenin pienenä veljeä vessaan, löi ovea tuolilla niin kovaa että tuolinjalka meni ovesta läpi.. sotki ja raivosi monta kertaa, pelkäsin henkeni puolesta. Olimme molemmat ala-asteella. Vanhemmat eivät koskaan tehneet mitään asialle. Kaikki oli aina minun syytäni. Vasta vuosia kotoa muuton jälkeen ymmärsin kuinka epänormaali koko perhe oli. Ihme että olen järjissäni.

Miksihän sisarusten välisestä väkivallasta vaietaan? Paitsi yhteiskunnassa, mutta myös perheissä. Tyyliin, likapyykki pestään kotona. Häpeän kokemus sekä uhrilla, että tekijällä sekä perheellä. Eihän näistä asioista puhuta oikeastaan missään palstalla, saati että oikein televisiossa julkisesti. 

Häpeä syynä. Ja se, että vammautetaan toinen ihminen joko sisarkateudesta johtuen tai muiden ongelmien takia.

Normaalin tappelun raja on häilyvä. Vanhemmat tuudittautuu siihen uskoon että on normaalia isomman vähän kouluttaa ajatellaan että kyllä se siitä kun kasvavat. Kamalaa :/

Isosiskoni pahoinpiteli minua vuosia. Pelkäsin jäädä hänen kanssaan kaksin kotiin ja sitten kostin saman pikkuveljelleni, joka kosti pikkusiskollemme. Siihen vanhemmat vasta tajus puuttua ku poika ei saa lyödä tyttöä.

Häpeää ja syyllisyyttä kannan aina mukanani kun pikkuveli on joutunut pelkäämään ja häneen on sattunut varmasti itkettää..

vanhemmat ymmärtäkää väkivalta ei ole koskaan oikein!

Vanhemmat sulkevat silmänsä. Jotenkin järkyttävää. Ja vanhemmalla iällä tulee mukaan sitten kaikenlaiset tosiaan sisarkateuden kokemukset ja uhkaillaan ja ollaan väkivaltaisia. Aihe on niin vaiettu, että sitä ei edes ääneen mainita. Kuitenkin näistä kuulee sivukorvalla ja voi lukea rivien välistä monen kohdalla.

Menestyvää sisarta ei saa ilmiantaa. Pahin tilanne tietysti se, mikäli vanhemman mielestä on ihan ok, että väkivaltaisuutta esiintyy sisarta kohtaan.

Meidäm perheessä oli tuota. Ja on vieläkin.

Vanhemmat eivät tee mitään.

Ei ole mut on kokemusta siskojen harjoittamasta henkisestä väkivallasta joka ei ole loppunut vieläkään vaikka ollaan aikuisia. Pahenee vain.

totta

Tuo on vaikea aihe. Mun isoveli kiusasi mua aikanaan, en tosin kokenut sitä varsinaisesti väkivallaksi, mutta todella rasittavaa se oli ja annoin kyllä joskus takaisin potkimalla tms. Mutta nyt kun mietin, niin joka päivä makasin lattialla mahallani ja veljeni istui päälläni tms. eli ehkä se väkivallan merkit täyttää.

Itse en omien lasteni kohdalla koskaan ollut ymmärtänyt siskosten käyttävän väkivaltaa, kunnes kerran näin sattumalta ja oli aika järkyttynyt yhteenoton väkivaltaisuudesta. Pidin aika saarnan molemmille, vaikka ovatkin tasaväkisiä. Myös kuopuksen tönimiseen ja lyömiseen on puututtu todella tiukasti aina. Isommatkaan tuskin enää mättävät toisiaan, mutta kumpikaan ei koskaan pienempänä kertonut riidoista, eivätkä koskaan tapelleet tai edes riidelleet, kun mä olin kotona.

Mutta mä kyllä puutun heti väkivaltaisuuteen, oli kyse sitten omista tai vieraista lapsista.

Mä olen meidän perheen vanhin, ja olin aina alakynnessä. Pikkusisko oli helkkarin väkivaltainen, kävi käsiksi ja koska kasvoi minua kiinni ja vielä pidemmäksi koko ajan, ei ollut helposti kiinnipidettävissä. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun sanaharkka johti siihen, että pikkusisko tempaisi leipäveitset, puukot ja muut mahdolliset teräaseet (mm. hiilihanko! ai että mitä muistoja) keittiön vetolaatikoista ja lähti ajamaan minua takaa. En tiedä, mitä olisi tehnyt jos en olisi juossut karkuun. En jäänyt ikinä ottamaan selvää, ei sellainen 10-vuotiaana, eikä vielä 15-vuotiaanakaan tullut mieleen, kun pelko oli niin suunnaton. Pikkusisko oli hirveän arvaamaton.

Jos sanoin vanhemmille, käskettiin olla ärsyttämättä ja juoksemaan kovempaa. Toisinaan pikkusiskolle sanottiin, että puukkoihin ei saa koskea. No ei tehonnut paskan vertaa.

Pikkuveli oli myös hirveän aggressiivinen, mutta niin paljon hintelämpi ja pienempi, että sain  pidettyä puoleni. Ikävää näissä oli se, etten voinut esim. pitää kiinni (sylissä, meillä on 7v ikäeroa), koska veli oppi pian kantelemaan miten isosisko satuttaa. En tiedä, montako tuhatta kertaa äiti piti minulle saarnan miten "olet kohta rikosoikeudellisesti vastuussa".

Aina piti juosta vaan kovempaa, vaikka taloa ympäri jos ei talvella ulos ehtinyt. Mielestäni ehdottomasti liian paljon vaiettu aihe tämä sisarusten välinen väkivalta. Ihan yhtä hirveitä seurauksia sillä voi olla kuin vanhempien tappelemisen seuraamisella.