auttakaa, kohta lähtee järki!

Tästä tulee varmaan sekava kirjoitus ja kuuluukohan tämä edes tänne palstalle, mutta en sopivampaakaan löytänyt.



Odotan kolmatta lastani, mutta en ole pytstynyt odotuksesta kauheasti nauttimaan. Aluksi oli mielettömät pahoinvoinnit, oksensin kaksi ja puoli kuukautta putkeen kaikki pihalle mitä nyt kurkustani alas sain, sitten viikolla 10+? oli verenvuotoa, jolloin jo luulin, että nyt menee kesken, mut onneksi ei mennyt kuitenkaan. Nt- ja rak.ultrassa kaikki ok, mut istukan paikkaa tutkittiin viel viikolla 28 ja silloin huomattiin vauvan sydämmessä lisälyöntejä, joten eikun taas ultraan. Ja aina sai jännittää monta viikkoa ennen kuin näihin ko. ultriin pääsi. Viimeksi olin ultrassa maanantaina ja vauvan sydän oli nyt ok. Pyysin samalla reissulla saikkua pieneksi aikaa, koska henkinen puoli on aika finaalissa ja istuminen (teen istumatyötä9 on jo aika tuskaa. Samoin kammottavat haukut lääkäriltä, mut onneksi sain saikkua tämän kuun loppuun. Sen jälkeen täytyis vielä jaksaa 8 päivää, mut aattelin kyl käydä pyytämässä nekin.



Mut suurin rasitus mulle henkisesti on ollut mun vanhemmat. Äiti on ollut maanis-depressiivinen lähestulkoon koko mun ikäni eli n. 30 vuotta ja hänellä alkoi mennä huonoon suuntaan loppukesästi. Mummuni, eli äidinäiti kuoli joulukuussa, jonka jälkeen äiti sekosi lopullisesti jä kävi hautajaisissa kimppuuni sekä henkisesti että fyysisesti. Meni onneksi hoitoon itse seuraavana päivänä, mutta kielsi minulta pääsyn kaikkiin häntä koskeviin asioihin, eikä halunnut mua edes vieraakseen, koska kuulemmas minä vainoan häntä. Tämä alkoi ottaa nupiin jonkin verran, sillä en todellakaan ole vainonnut häntä hänen kuvailemallaan tavalla, vaan olen parhaani yrittänyt auttaa häntä. No, hän pääsi sairaalasta viikko sitten ja on paljon paremmassa kunnossa, mutta mitään anteeksi pyyntöä en ole osakseni saanut, vaan rivien välistä luin, että se on mun vika, että hän sairaalaan joutui.



Sitten isäni on sekoillut harhojensa ja äänienkuulemisensa suhteen jo noin neljä vuotta. Olen yrittänyt saada häntä hoitoon, sillä ne jutut, joita hän minulle kertoo, on aivan uskomattomia. Kerran hän jo kävikin lääkärissä ja sai lääkettä, jonka avulla hän sai nukuttua ja jo luulinkin, että tilanne helpottui. Mutta nyt taas eilen sain kuulla hänen naapuriltaan ,että sama peli jatkuu edelleen: eli isä kuvitteleen naapureiden vainoavan häntä erilaisin valoilmiöin ja äänin ym. omituisin jutuin. Asiasta on jo alusta saakka ollut poliisit tietoisia, koska he ovat puolin ja toisin ilmoitelleet siitä poliisille. Joten marssin eilen tutun poliisin juttusille, jonka kanssa olemme samaa mieltä asiasta, että apua tarvitaan ja pian, tilanne on pahentunut niin äkkiä. Kävin terv.keskuksessa juttelemassa ja sain sieltä sellaisen neuvon, että jos isä ei suostu hyvällä tulemaan lääkäriin, niin voin soittaa ambulanssin, jotka sitten käskee poliisit paikalle jos on tarvis. No, juttelin isän kanssa taas aamulla ja kuulin mitä uskomattomimpia juttuja näistä valoilmiöistä ja äänistä mitä naapurit hänen kiusaksensa tuottaa. Sain hänet lähtemään päivystykseen ja saimme onneksi ajankin aika pian ja koko ajan sain kuulla vittuilua siitä, mitä olin tekemässä.



Lääkärissä hän oli kuin kuka tahansa selväjärkinen ja lääkäri piti mua sinä hulluna! Pyysin isää kertomaan niistä valo- ym jutuista , mutta hän kertoi vaan jotain ylimalkaista. Samoin pyysin lääkäriä lukeman, mitä eilen sairaanhoitaja kirjasi keskustelustamme koneelle, mutta ei näyttänyt menevän perille. Vaan lääkäri oli TODELLA EPÄSYSTÄVÄLLINEN JA PITI MINUA HULLUNA! Tämä ottaa todella päähän!!! Hän ei näe isässäni mitään vikaa ?!?! Koitin itse kertoa näistä jutuista, mutta mina katsottiin kuin vähäjärkistä. Tuntuu, että kohta se järki lähteekin päästä, kun mistää ei saa apua. Isä oli kuin " herran enkeli" lääkärille ja syytti minun luonnettani, olen kuulemmas äkkipikainen ja aivan turhaan asialla... Lopulta lääkäri sitten kuitenkin kirjoitti lähetteen psykiatriselle. Tiedä koska sekin tulee, jos sitä lopulta kirjoittikaan...



Tämä kaikki kaatuu mun päälle, koska sisaruksia ei ole ja omakin perhe vaatii huolenpitoa. Mä en kohta enää jaksa! Tuntuu, että se äidin sairauden että isän kohdalla olen minä se, josta tehdään se hullu ja se korpee mua yli kaiken, kun kaikkensa yrittää ja sitten kohtelu on tuollaista hulluna pitämistä ja välinpitämätöntä.



Jaksoikohantätä edes kukaan lukea... mutta sainpahan purettua itseni " paperille" , helpotti ainakin vähän oloa.