Mikä oli sulle käänteentekevä elämänvaihe,jolloin
opit ottamaan rennosti, vihdoinkin? Auttoiko sua jokin siinä muutoksessa? Tai joku?
Kommentit (15)
Kun tajusin että mun ei tarvi pitää yhteyttä ihmisiin joita oikeestaan vihaan.
Kun oppisikin ottamaan rennosti... 40+
Kyllä se varmaan oli tämä syöpädiagnoosi. Tajusin, että nyt alkaa loppuelämä ja sen hauskuudesta voin päättää minä. En suostu enää kynnysmatoksi.
Kun tajusin etten haluakaan erota miehestäni ja päätimme yrittää vielä kerran. Lopetettiin nimenomaan se ikuinen suorittaminen ja ruvettiin ottamaan rennosti. Nyt ollaan onnellisempia kuin koskaan.
Kun tajusin ettei minun ole mikään pakko tehdä lapsia ja menin sterilointiin.
Kun tajusin (siinä 26-vuotiaana), että en tarvitse muita ihmisiä tekemään itsestäni onnellista, vaan minä itse olen se avain. Eli olin kipuillut huonoissa suhteissa ja kestänyt huonoa kohtaloa.
Ikään kuin en osannut olla yksin ja tutustua itseeni. Itseensä tutustuminen ja esim. viikon viettäminen yksikään esim. mökillä on parasta, mitä voi tehdä. Opin rakastamaan itseäni ja olemaan rauhassa itseni kanssa.
Kappas sitten elämääni tulikin todella hyvä mies, jonka kanssa oli hyvä jatkaa. Hän ihastui minussa kuulemma juurikin siihen, että en ole millään tasolla neuroottinen, olen itseksenikin onnellinen ja minulla on hyvä itsetunto.
Rakastakaa itseänne ennen kuin rakastatte muita.
Opiskelujen loppuvaiheessa sairastettu uupumus pakotti hölläämään.
Olen aina ollut siinä mielessä rento, etten ole erityisemmin kokenut tarvetta miellyttää ketään tai täyttää jotain (oletettuja) normeja. Lopullisen vapautuksen sielulleni sain, kun lähdin kotoa. Huokaisin helpotuksesta, kun äiti ei enää ollut määräilemässä ja arvostelemassa tekemisiäni ja olemistani.
Lapsen syöpädiagnoosin jälkeen. Silloin ei ollut koskaa kiire mihinkään, elämää rytmittivät vain hoidot-hoitojaksot-toimenpiteet-jne... Olin kotona koko ajan (2,5v). Hoitojen jälkeen elämä sai aivan uudet painopisteet.
Siinä vaiheessa kun tajusin lopettaa "sitten kun" -ajattelun ja nauttia elämästä tällä hetkellä ja tällaisena kuin se on.
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 13:35"]
Kyllä se varmaan oli tämä syöpädiagnoosi. Tajusin, että nyt alkaa loppuelämä ja sen hauskuudesta voin päättää minä. En suostu enää kynnysmatoksi.
[/quote]
Minulla myös näin. Löytyi kasvain, ja siinä leikkausjonossa ollessani valaistuin, että jos tästä selviän, lakkaan murehtimasta. Näin kävi. Nyt mennään päivä kerrallaan. Tuhlaan välillä rahaa kukkakimppuun, ostan suklaata ja viis veisaan laihuusihanteista. Yritän olla lisäämättä toisten taakkaa omilla teoillani. En hermostu uupuneen äidin kiljuvasta lapsesta kaupassa, hymyilen bussikuskille, en sano pahasti lehtimyyjälle, kehun ääneen kun on aihetta kehuun, en välitä vaikka mies ei muistanutkaan ripustaa pyykkiä narulle tai lapsella meni koe pieleen.
Mä olen oikeastaan aina ottanut suhteellisen rennosti kuitenkaan heittämättä läskiksi. Kunnianhimoa on ollut. Kasvatus siihen on vaikuttanut varmasti.
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 13:59"]
Siinä vaiheessa kun tajusin lopettaa "sitten kun" -ajattelun ja nauttia elämästä tällä hetkellä ja tällaisena kuin se on.
[/quote]
Tuon haluaisin oppia!
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 13:48"]
Hän ihastui minussa kuulemma juurikin siihen, että en ole millään tasolla neuroottinen, olen itseksenikin onnellinen ja minulla on hyvä itsetunto.
[/quote]
Minun kokemuksieni mukaan on vaikea löytää miestä, joka arvostaa noita ominaisuuksia... Aidosti hyvä itsetunto on monille kai ongelma, kun pitää lytätä niin paljon. Nykyisin kävelen pois heti ensimmäisten latistavien sanojen jälkeen, jotka monesti tulevat jo ensitapaamisella. Tosin näillä miehillä on aina ollut oikeasti isoja ongelmia itsensä kanssa, kuten masennusta ja muuta, ei yleensä ainoatakaan parisuhdetta takana.
Se kun erosin neljän lapseni isästä. Olen ollut eron jälkeen onnellisempi kuin koskaan ennen. Mulla on nyt uusi mies ja elämä hänen kanssaan edessä. Nautin elämästä ja lapsista sekä uudesta ihanasta suhteestani ihan täysillä.