Väsynyt mieheeni

Kauheeta valitusta palsta täynnä tänään.

Ou mai kaad, olin juuri tulossa tänne purkamaan pahaa mieltäni, joka aiheutuu typerästä ukostani.. sitten näin tämän avauksen ja mun mies on kaikkea noita myös, olisin voinut kirjoittaa ihan saman itse.

Plus vielä sen, että meillä mies ei suostu tekemään kanssani mitään. Ei tule edes kahville kanssani, jos pyydän (nytkin aamuisin olen keittänyt kahvit, kun molemmat ollaan vapaalla, ja pyytänyt että tule kahville kanssani.. hakee kyllä kahvia mutta menee kännykkänsä/tietokoneensa ääreen sitä juomaan toiseen huoneeseen tai television eteen).

Ei puhu kanssani, ei edes kuuntele (olin tänäänkin kertomassa hänelle yhdestä asiasta josta olin innoissani, hän ei katsettaan nostanut kännykästään kun hänelle kerroin, ja kääntyi ja lähti huoneesta kesken lauseeni.. ei tehnyt mitenkään "pahalla" ei siis ollut riitaa eikä mitään, mutta hän vaan on tällainen, mä olen ihan konkreettisesti hänelle kuin ilmaa).

Mies ei suostu harrastamaan mun kanssa mitään. Ei lähde mun kanssa kävelylle, ei salille, ei mihinkään. Jos mennään kauppaankin joskus yhdessä, ottaa omat kärryt ja lähtee kulkemaan ihan omia reittejään siinä vaiheessa kun mä vasta punnitsen tomaatteja hevi-osastolla.

Mies ei kanna mitään vastuuta meidän perhe-elämästämme ja lasten asioista, kaikki on kaatunut ja kaatuu mun harteille, lasten syömisistä/puhtaista vaatteista/hammaslääkäreistä/neuvoloista/vasu-keskusteluista/vanhempainilloista/hoitoajoista/koululäksyistä/ulkoiluista/sopivien ohjelmien katselemisista/nukuttamisista/iltasaduista/kotitöistä/kummilasten muistamisesta lähtien.

Mä mietin myös eroa. Ja olen miehellekin sanonut että onko tässä mitään järkeä, kun ei häntä näköjään minun kanssani kiinnosta olla tai aikaa viettää. Sitten vaan suuttuu tulisesti, paiskoo ovia ja pitää mykkäkoulua, kun kuulemma "niiin rakastaa minua" eikä halua erota. Kun kysyn miksi, ei osaa vastata, mutta vannoo rakkauttaan. En tajua.

Mä kuvittelin joskus että kun löydän miehen jonka kanssa menen naimisiin, että me ollaan elämänkumppaneita (naimisiinmenon jälkeenkin), kannetaan yhdessä vastuu elämästämme ja perheestämme, autetaan toinen toistamme ja puhalletaan yhteen hiileen.. lisäksi että myös viihdytään yhdessä.. en tarkoita että minäkään jaksaisin mitään ikuista kylki-kyljessä nyhjäämistä, mutta olisi kiva edes joskus jutella miehen kanssa jostain muustakin kuin päivän säästä. Ja olisi kivaa, kun näkisi, että mieheni viihtyisi minun kanssani enkä vaan olisi joku... täysin itsestäänselvyys, joka hoitaa kaiken ilman että miehen täytyy osallistua mihinkään.

Tän ei todellakaan pitänyt mennä näin.

Kolmonen, olet kohtalotoveri. Olen niin väsynyt tähän harmauteen, vastuuseen ja näköalattomuuteen.

Onneksi olen ns. uraäiti, joten sikäli vapaa tekemään valintoja. Löytäisinköhän vielä elämäni miehen? Hellän, hauskan, älykkään ja vastuuntuntoisen?

AP

Ota ero

Pelaa = peeaa 

Jos se on masentunut?

Masentunut viimeiset 5 vuotta?

Monelle miehelle riittää kun on katto päänpäällä ja joku nainen, joka pyörittää elämää ja miestä siinä sivussa. Tunnevamma sanon minä, mies on varmaan tyytyväinen niin kauan kuin vaimo jaksaa tätä.

En tiedä muuttuuko paremmaksi eroamalla, ja riippuu myös kai lastenkin iästä. Mutta ainahan sitä voi ilmoittaa miehelle, että nyt riittää, palvelut loppu ja minä alan elämään omaa elämääni! Eli avioliitosta huolimatta päätät omasta elämästäsi harrastuksista ja tekemisistä itse. Elät niinkuin miestä ei olisikaanja kerrot tämän miehelle. Katsot mitä tapahtuu.

AP ja nro 3, täällä kohtalotoveri. Olen miettinyt eroa myöskin, ehkä ne näin pyhien aikaan nousee aina pintaan, ne ongelmat. Mulle suurin ongelma on, etten tunne itseäni lainkaan rakastetuksi. Mies ei osallistu meidän yhteisen kodin ja perheen hoitoon mitenkään, paitsi joskus leikkii lasten kanssa jotain itselleen mieluista. Nytkin joulun on vain maannut sohvalla ja odottanut, että täydellinen joulu kannetaan hänelle nenän eteen. Miehen sukulaisille laitoin joulukorteista alkaen kaikki muistamiset, lahjoista nyt puhumattakaan. Mies vaan tokaisi, että kai olen hänenkin sukulaisiaan muistanut, kun tein paketteja. Minullekaan ei lahjoja tullut, tietenkään. Minunkin mieheni myös aina suuttuu jos kerron omista tuntemuksistani. Heittäytyy marttyyriksi ja valittaa, että aina minä vaan nalkutan vaikka mies kuulemma tekee parhaansa. Nytkin suuttui, kun harmittelin vähän ääneen etten tainnut minä saada pakettia tänäkään vuonna. Ja se hemmetin ipad on kasvanut kiinni meidänkin isännän käteen, voi luoja. Se on ruokapöydässäkin parempaa pöytäseuraa kuin muu perhe. :(

Täällä 20v samanlaista, arvatkaa vaan fiilikset ja mitä mietin? Päälle vielä julkista nimittelyä, raivoamista tuhoamisen kanssa, uhkailua ja joskus käynny kii. Että lienee toivotonta kaiketi, ehkä sun ei kannata odotella.

Käsiksi käyminen on väärin, sinulla on oikeus koskemattomuuteen. Olet tärkeä!

Ihan hirveä mies. Mitä iloa miehestä sulle on ap?

Sillä on eturauhastulehdus. Siitä ei osaa puhua, lääkkeet ei aina auta ja pelkää syöpää. Pelkää kuolemista. Seksi tai r****minen helpottavat oireita.

No joskus toisinkinpäin. Täällä mies, ei pysty tekemään mitään, että saisi positiivista keskustelua aikaan. Yritin taas. Otin puheeksi asian, jonka tiedän olevan tärkeä ja pinnalla. Ei mitään. Prkl. Mitä haluan: Naisen joka haluaa keskustella kanssani, mutta tottakai pitää ymmärtää että pelaan joskus. Tällä hetkellä maanantai iltaisin ja yhtenä muuna iltana viikossa, jos onnistuu. Jouluna en ole käynnistänyt pelikonetta. Olen täällä. Paikalla. Turhaan.

15 jatkaa. Niin ja kaikki ohimenevät pienet hellyydenosoitukset menee ihan hukkaa. Hipaisu takapuoleen. Pieni kehu ulkonäöstä keskellä joulukiireiden. Moni muu, suukkoakaan ei saa vaikka yritää. PRKL.

Meillä ongelmana se, että kun koira tuli taloon pari vuotta sitten, minä muutuin näkymättömäksi. Koira on miehelle perheen ykkönen, jopa ennen lapsia. Minä olen se, jolle lapset nykyään purkavat huolet ja ilot, ja jonka kainaloon surujen kanssa tullaan. Miehen hellyydenosoitukset osoitetaan vain koiralle. Joskus jopa lapset saavat osansa, mutta minä en enää lainkaan. Tuntuu nöyryyttävältä, että olen koiraakin mitättömämpi, kun ennen koiraa olimme rakastava, toisillemme tunteensa näyttävä aviopari.

Koira itsessään on ihana, sitä en syytä. Olen onneton miehen minua kohtaan tuntemasta välinpitämättömyydestä - henkisestä ja fyysisestä.

Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta mies ei kommentoi millään tavalla.