Työpaikan marttyyri oli taas äänessä...

Näimme pitkästä aikaa kollegan kanssa ja olipa ihmeellinen keskustelu. Olen jo aiemmin huomannut hänen vaivihkaa vihjailevan ruokavalio- ja liikunta-asioista minulle, mutta en ole ottanut kuuleviin korviini (ts. kommentoinut mitenkään tai osoittanut kiinnostusta aiheeseen). Mielestäni en ole palkannut häntä personal traineriksi ;).

Vaihdettiin sitten syksyn kuulumisia ja kollega kertoi, kuinka on koko talven pyöräillyt töihin, kuljettanut illat lapsiaan harrastuksiin ja itsekin jumpannut illat sekä mies harrastanut omia lajejaan. Vaikutti väsyneeltä, mutta samalla ylpeältä, että on jaksanut kaiken tuon rumban. Itse kommentoin sen verran, että me ei olla koskaan haluttu lähteä tuohon rumbaan, niinpä lapset ei harrasta arki-iltaisin, vaan olemme rauhoittaneet illat perheelle/kotiympyröihin. Että kukin tyylillään, eli pakollistahan tuollaisen rumban pyörittäminen ei ole. Kollega siitä tuskastui ja koitti perustella kantaansa, että pitää sitä lasten harrastaa ja ei sitä joka tyttö olisi samanlaista pyöritystä jaksanutkaan. Mikäpä siinä - mutta tämän sanoessaan hänelle tuli kyyneleet silmiin, eli on itsekin silminnähden väsynyt tuohon.

Miksi jotkut vetää itsensä noin tiukille? Onko kyse suorittamisesta? Koska tuostahan ei näytä enää kovin hyvä olo tulevan kellekään, jos äiti on noin väsynyt. Kai siitä jumpasta joskus voi luistaa? Tai niistä harrastuksista?