Rehellisesti haluaisin hoitaa lapsia kotona

No minä jäin kotiin. 

Ymmärrän. Näiltä joululomilta on ihan tuskaa palata työarkeen. Olen myös korkeasti koulutettu, teen projektiluonteisia töitä, matkustan paljon niiden takia, mutta kaikista mieluiten nysväisin lasagnea kotona, pesisin villapyykkiä käsin ja pyyhkisin peppuja. En ymmärrä miksi minun täytyy huomenna aamulla viedä lapseni vieraitten tätien luokse isoihin lapsiryhmiin hirveällä maanittelulla, kiirehtiä töihin, kiire kiire kiire, tehdä tuotteliaasti töitä ja hoidella arkirumbaa illalla väsyneenä, kiukutella lapsille ja siivoilla vihaisena jälkiä. Pah. Pidän työstäni, kehityn jatkuvasti paremmaksi ja paremmaksi, koen sen kehittävänä ja haastavana, ja tekee kyllä hyvää olla tekemisissä aikuisten ihmisten kanssa. Mutta en vaan koe sitä kovin tärkeänä.

Minä kyllästyin tuohon mitä kakkonen kuvaa. Jäin kotiin kokonaan. En ikinä saa takaisin tätä aikaa lasten elämästä. Haluan elää tämän vaiheen virkeänä ja onnellisena.

Siis kolmonen.

Uh. Kertoo varmaan naisen ikiaikaisesta luonteesta. Ei naista oo luotu työelämään vaan synnyttämään ja jäämään kotiin hoitamaan jälkikasvua ja hoitamaan askareita. Me miehet hoidetaan luontevammin ne johtajaduunit. Sä olisit, ap, mulle hyvä vaimo, ei tarttis thaimaahan lentää enää.

Mulla ei ole edes lapsia vielä, mutta kyllä silti voisin jäädä kotiin harrastamaan, leipomaan ja retkeilemään mielummin kun menisin töihin :p

Vaikka oon akateeminen ja teen hyvinkin mielekästä työtä. Harmi vaan, kun mulla ei ole miestä elättämässä...

Minulle oli täysi yllätys se, kuinka suurta ristiriitaa sitä voi kokea, kun itselle paras paikka on töissä, ja silti aidosti kokee että pienten lasten paikka on kotona. Olin muutaman vuoden kotona, ja vaikka minulla oli sinä aikana monenlaisia tunteita (kuten sitä nyt tuppaa ihmisellä olemaan) niin oli se lapsille aidosti onnellista aikaa. En ehkä aivan tajunnutkaan aiemmin, kuinka riippuvaisia pienet lapset äidistään ovat, siis kuinka haluavat olla lähellä koko ajan, ja kuinka tärkeää se heille on, että myöhemmin jaksavat isoja lapsiryhmiä ja nopeasti vaihtuvia ihmiskontakteja. Vaikka minulle ei olisi ollut enää hyväksi olla enempää kotona niin olen sitä mieltä että lapsilleni olisi ollut hyväksi olla vieläkin kauemmin kotihoidossa. 

Onnea sinulle, kun pystyt elämään mieleistäsi elämää. Hyvin voisit ottaa vielä jonkun vieraan lapsen hoitoon, niin saisit sitä omaa rahaa, joku lapsi hyvän hoitopaikan kotona - vaikka ei omassaan - eikä päiväkodissa, ja sinun lapsillasi/lapsellasi olisi seuraa.

Älä unohda sitä tosiasiaa, että kotiäitivuodet pudottavat sinut väistämättä työelämästä.

Mä taas olen oppimisvaikeuksien takia työelämän ulkopuolella en ole onnistunut työtä tai ammattia saamaan ja voisin hoitaa lapseni kotona mutta en halua. Hän käy virikehoidossa 10pv/kk klo 9-15 ja voin kertoa että vuosikausia tai vuosikymmeniä kotona olossa kuten minä olen ollut ei ole mitään hauskaa. Tämä masentaa pitkän päälle vaikka tekisi vapaaehtoistyötä ja harrastaisi vaikka mitä ja hoitaisi lapsia kotona. Olkaa onnellisia kun teillä on urat ja ammatit.

No köh, kotiäitivuodet eivät tosiaan pudota työelämästä.  Kaikki  joiden tiedän olleen kotona lastensa kanssa, ovat saaneet töitä. Tämä on joku älytön peikko jolla pelotellaan, että jos ei heti mene takaisin töihin, niin sitten ei ikinä saa enää töitä. Eivät työnantajat ole idiootteja, useimmilla on itselläänkin lapsia, ja he tietävät kyllä, ettei itkuisen ja huonounisen vauvan äiti välttämättä ole työnantajalle mikään taivaan lahaja toikkaroidessaan univelkaisena töihin niinä päivinä, kun ei jää kotiin hoitamaan sairasta lastaan. Onhan toki niitäkin vauvoja, jotka eivät koskaan valvota eivätkä myöhemmin sairasta, mut harvemmin. Usein on kaikille, siis aivan kaikille paras vaihtoehto, että äiti pitää rauhassa perhevapaat ja sen aikaa sijainen hoitaa työtehtävät.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2014 klo 07:13"]

Onnea sinulle, kun pystyt elämään mieleistäsi elämää. Hyvin voisit ottaa vielä jonkun vieraan lapsen hoitoon, niin saisit sitä omaa rahaa, joku lapsi hyvän hoitopaikan kotona - vaikka ei omassaan - eikä päiväkodissa, ja sinun lapsillasi/lapsellasi olisi seuraa.

Älä unohda sitä tosiasiaa, että kotiäitivuodet pudottavat sinut väistämättä työelämästä.

[/quote]

Minäkin jäin kotiin, olin työnarkomaani vuosia, tein tulosvastuullista työtä johon osa palkasta oli sidottu. Rahaa oli ja sitä myös paloi matkoihin, vaatteisiin, ulkona syömiseen jne.

Sain lapsen mieheni kanssa ja jäin pois työelämästä, nyt olen ollut kotona 9 vuotta ja nautin siitä edelleen. Meillä on vain yksi lapsi, mutta päiväni ovat silti tekemistä täynnä, vien harrastuksiin, ollaan yhdessä, välillä leivotaan sitä pullaakin, käydään uimassa ja luistelemassa..

Joka päivä saan olla kotona kun lapsi tulee koulusta, saan auttaa läksyissä, kukaan ei ole kiireinen eikä väsynyt.

En vaihtaisi tätä mihinkään, tietysti joskus lisäraha houkuttaa mutta en vaihtaisi. En edes vaikka tiedän etten kerrytä eläkettä. Ajattelen näin että kun lapsi kasvaa, siitä tulee teini-ikäinen joka ei enää halua olla äitinsä kanssa niin paljon niin silloin voisin palata työelämään takaisin. Se että olen koko elämästäni vaikkapa 15 vuotta kotona, mitä sitten?

Minä olen hoitanut lapseni itse ja hyvä siitä on tullutkin, oikein mukava ja kiva lapsi. Rauhallinen, ei sairastele juuri yhtään ja kiva kaveri kaikille, paljon ystäviä. Olen tyytyväinen päätökseeni. Mietin että vanhana kaipaisin varmasti enemmän aikaa lapsen kanssa kun hän oli lapsi kuin siltä ajalta saatua rahaa. 

[quote author="Vierailija" time="07.01.2014 klo 01:06"]

Mistään en joudu omasta mielestäni luopumaan ja elämä on ihanaa ja vapaata. Tunnen kamalaa syyllisyyttäkin siitä, että eikö minun pitäisi jotenkin olla kunnianhimoinen.

[/quote]

Minulla on ihan samoja tunteita. En haluaisi palata töihin, koska ainoa mitä siitä saa on pieni lisäraha, jota emme tarvitse koska mies ansaitsee hyvin. Henkisesti en saa työstäni mitään irti. Päivähoitorumba ja muu kiire vain heikentää koko perheen elämänlaatua. Tuntuu vain, että PITÄISI olla kunnianhimoinen ja luoda uraa. Ja pelkään, etten työllisty enää kun lapset ovat isompia. Turhauttaa.

Te jota koette, että pitäisi olla kunnianhimoisempi, onko teillä tosi kunnianhimoinen kaveripiiri? Omat kaverini tekevät ihan perusduunia, jossa ei kummoisia etenemismahdollisuuksia ole. En minä näe sitä, enkä omaa työtäni mitenkään "uran luomisena", se on vaan työtä.

Samaa mieltä kuin 8, mutta minusta 3-4 vuotiaan on ihan hyvä jo harjoitella lapsiryhmässä olemista, ja hyvä pk lyhyillä hoitopäivillä on tähän hyvä vaihtoehto. Mutta ap.lla kyse enemmän siitä, minkä hän itse kokee tärkeäksi. Ap, sun ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Totta kai voit jäädä kotiin, jos haluat! Toki jotkut voivat ihmetellä, mutta ei se heille kuulu.

Ap:n teksti voisi olla kirjoittamani. Oon nyt ollut 4 vuotta kotona ja tämä on tuntunut niin oikealta. Nuorin on vasta 1-vuotias ja haluaisin hoitaa hänet kolmivuotiaaksi kotona. Minulla on virka, johon palata ja paluustani kysellään jatkuvasti. Sijaista ei ole palkattu ja kollegani ovat kuormitettuja. On kamalaa, miten paljon pokkaa kotiin jääminen vaatii koulutetulta ihmiseltä. Äitini oli ikänsä kotiäitinä. Jotenkin haluaisin samaa, mutta sitä pidetään nykyään vääränä. Mieheni tienaa niin hyvin, että mitään rahahuolia ei ole.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2014 klo 08:47"]

Samaa mieltä kuin 8, mutta minusta 3-4 vuotiaan on ihan hyvä jo harjoitella lapsiryhmässä olemista, ja hyvä pk lyhyillä hoitopäivillä on tähän hyvä vaihtoehto. Mutta ap.lla kyse enemmän siitä, minkä hän itse kokee tärkeäksi. Ap, sun ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Totta kai voit jäädä kotiin, jos haluat! Toki jotkut voivat ihmetellä, mutta ei se heille kuulu.

[/quote]

Olen samaa mieltä, että lapsen on hyvä oppia olemaan ryhmässä, mutta se on ainakin meillä onnistunut ilman päiväkotiakin. Isompi lapsi kävi kolmesti viikossa avoimen päiväkodin kerhossa, ja normaalisti meillä oli lapsia kylässä koko päivän, tai omat lapseni olivat jossain kylässä. Alueella, jolla on paljon lapsia ja paljon kotiäitejä, se ryhmässä toimiminen ja sosiaalisuus tulee aivan luonnostaan, koska lapsia hoidetaan melko lailla kimpassa.  Jos tällaista ympäristöä ei ole, osa-aikainen päivähoito voi tietenkin olla hyvä vaihtoehto.

8

Ihanaa lukea tuollainen aloitus, vielä on naisia joille lapset ovat ihan ykkösasia.

Minulla oli melko samantyylinen elämäntilanne kuin sinulla aloittaja. Rakastin olla kotona kahden lapseni kanssa..kun olisi ollut työhönpaluu, en vaan voinut. En kestänyt ajatusta että alan rahtaamaan omia pieniäni johonkin yhteiskunnan hoidettavaksi.

Ja kotiin jääminen oli se ainoa oikea ratkaisu, en ole katunut päivääkään! Ei ole parempaa kuin saada hoitaa omat lapsensa, sitä ei mikään tyä voita, mikä olisi hienompaa, ei mikään! Oli myös ihana olla lähettämässä tai viemässä lapset kouluun ja olla kotona vastaanottamassa. Oli itselle mukavinta ja turvallista myös lapsille. Meillä oli myös ovet auki, sai tulla kavereitakin jotka olivat yksinään ja olivat tosi iloisia!

Ja tähän on turha tulla sanomaan että lapset tarvitsevat virikkeitä, lapsilaumoja että kasvavat sosiaalisiksi.

Meillä käytiin kerhoissa, olimme muutenkin paljon ihmisten kanssa tekemisissä, matkustelimme, opastimme lapsia taiteisiin yms. toimintaa. Heistä kasvoi erittäin sosiaalisia, kaikkien kanssa hyvin toimeentulevia, tasapainoisia ja iloisia tosi fiksuja tyyppejä. Ovat menestyneet hyvin koulussa ja opiskeluissa ja ovat olleet suosittuja ystäväpiirissä.

Mistä ovat jääneet paitsi, eivät mistään päinvastoin ovat onnellisia kun on ollut hyvä ja rauhallinen kotilapsuus. Olemme kaikki vain voittaneet niin lapset äiti kuin isäkin. Ei kukaan voi antaa lapselle parempaa kuin omat rakastavat vanhemmat, suosittelen, ette kadu! Kaiken lisäksi kun hakeuduin takaisin työelämään lähes 20 kotivuoden jälkeen sain heti koulutustani vastaavan vakituisen työpaikan, siihen virkaan se tuntui olevan enemmänkin suositus, näinkin voi käydä! Muuten, samoin kävi tyttärellä 12 kotivuoden jälkeen ensimmäinen haettu virka, tärppäsi heti!

Kiitos ihanista ja rohkaisevista  viesteistä. Tuntuu paremmalta, kun huomaa jonkun muunkin ajattelevan samoin. T. Ap