Lue keskustelun säännöt.
Milloin tämä syyllisyys eron jälkeen helpottaa?
21.01.2014 |
Kertokaa te eronneet, helpottaako se koskaan? On erottu mieheni kanssa, muutama kuukausi sitten muutettiin erilleen. Lasten vuoksi välillä tosi paha olla ja muutenkin tuntuu välillä että kaikki on ihan syvältä. Huomaan miettiväni omituisia ajatuksia, paha olla ajoittain enkä edes tiedä mista johtuu. Palaan joskus ajatuksiin kun oltiin koko perhe yhdessä.. olishan se käytännössä niin paljon helpompaa. tai tuntuu siltä, mutta kun järjellä ajattelen ei se helppoa ollut, suhde oli kuollut ja kuopattu jo pitkää. En kaipaa ex-miestäni kuin lasteni isäksi. Ja silti tälläinen olo. helpottaako tämä koskaan, voinko vielä olla onnellinen? Lapsilla kaikki hyvin periaatteessa, 2 hyvää kotia, eikä edes liian riitaisa ero taustalla. Nyt saavat vanhemmiltaa aikaa ihan erilailla kuin ennen.
Kommentit (7)
Mulla meni suunnilleen vuosi, ennen kuin lopetin "lanaamisen" ja itseni syyllistämisen, ja olin taas oma itseni. Kannattaa ottaa rauhallisesti ja antaa itselleen aikaa parantua. Vuoden päästä oot jo eri ihminen!
Tsemppiä sinne!
n41
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuota oloa minä juuri pelkään ja siksi eroa on vain harkittu ja pitkitetty. Periaatteessa meillä ei ole mitään suurenpaa häikkää, mutta rakkautta eikä juri hyvää tahtoakaan enää ole. Olemme kuin kaksi hyvänpäiväntuttua jotka hoitavat samaa taloutta. Haluaisin erota, ei teineillekään näin tunnekylmä koti ole mikään oikea kodin malli, mutta juurikin tuo syyllisyys on se joka toistaiseksi estää.....
[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 14:52"]
No tuota oloa minä juuri pelkään ja siksi eroa on vain harkittu ja pitkitetty. Periaatteessa meillä ei ole mitään suurenpaa häikkää, mutta rakkautta eikä juri hyvää tahtoakaan enää ole. Olemme kuin kaksi hyvänpäiväntuttua jotka hoitavat samaa taloutta. Haluaisin erota, ei teineillekään näin tunnekylmä koti ole mikään oikea kodin malli, mutta juurikin tuo syyllisyys on se joka toistaiseksi estää.....
[/quote]
Tunnet syyllisyyttä, että jos rikot lapsien kodin.
Tunnet syyllisyyttä, jos annat lapsille tunnekylmän kodin mallin.
Mikä on sitten tilanne, jossa et tuntisi syyllisyyttä?
Mitä voit tehdä, jotta saavutat tällaisen tilanteen?
Luulin olleeni tehnyt eron täysin mielessäni selväksi, en tajunnutkaan kuinka paljon oli vielä päässä selvittämättä kun tuli muuton aika. Toki välillä on hyviä hetkiä, kun ollaan lasten kanssa vierekkäin ja ne hymyilee sellaisia pieniä hetkiä kun tuntee, että tästä selviää. Kuitenkin tää ahdistus ja syyllisyys painaa koko ajan jossain takaraivossa. En mä kellekään lähtis eroa suosittelemaan, mutta ehkäpä minäkin voin jo jonkun ajan kuluttua sanoa että kyllä se oikeasti kannatti!
ap
Pystyin eroamaan suht helposti, olin todella vihainen ex-puolisolleni minun ja lasten huonosta kohtelusta. Nyt 1,5v jälkeen olen käynyt läpi eroa ja surrutkin, välit ex:ään parantuneet ja olemme pystyneet jopa keskustelemaan ihan rauhallisesti. Monta todella hankalaa vuotta takana mutta katse pitäisi suunnata nyt tulevaisuuteen. Yllätyin itsekin kuinka koville tämä on ottanut mutta en silti näe että olisimme voineet toimia toisin, en voinut valita pois lapsiani joille ex oli todella epäreilu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 14:52"]
No tuota oloa minä juuri pelkään ja siksi eroa on vain harkittu ja pitkitetty. Periaatteessa meillä ei ole mitään suurenpaa häikkää, mutta rakkautta eikä juri hyvää tahtoakaan enää ole. Olemme kuin kaksi hyvänpäiväntuttua jotka hoitavat samaa taloutta. Haluaisin erota, ei teineillekään näin tunnekylmä koti ole mikään oikea kodin malli, mutta juurikin tuo syyllisyys on se joka toistaiseksi estää.....
[/quote]
Itse olen alkanut ajatella, että onko meitä naisia vedetty höplästä. Meille jankutetaan sitä rakkauden merkitystä niin joka tuutista niin koko elämämme ajan, että olemme aivan aivopeseytyneitä ajatukseen siitä, että meitä ei "rakasteta", niin se on pahempaa kuin kuolema. Miksi? Mihin sitä rakkautta tarvitaan? Entä jos tilanne on se, että lopultakin ainoa todistettava pitkäkestoinen rakkaus on vanhempien ja lasten välillä ja että sekään ei välttämättä kestä koko elämää, jos vanhemmat tai lapset eivät ole sen arvoisia?
Musta tuntuu, että rakkaus on yliarvostettu juttu. Ja että sitä ei oikeasti ole olemassa sellaisena kuin mitä annetaan ymmärtää että se on. Luulen, että olisimme paljon onnellisempia, jos meitä ei kasvatettaisi odottamaan "rakkautta" tältä elämältä. Sitten jaksaisimme ehkä fokustaa elämämme toisin ja etsiä merkitystä omilla ehdoillamme asioista, joissa merkityksen saaminen on oikeasti mahdollista, esim. töistä tai rikastumisesta tai jostain muusta, jossa onnistuminen ei ole kiinni siitä, mitä vastapuoli meistä ajattelee vaan mitä itse haluamme tavoitella.
Mitä jos lakattaisiin luulemasta, että se, että meitä "rakastetaan" on joku ihmisarvon mitta ja alettaisiin hakea sitä vähän kehittävämmistä jutuista? Sellaisista, joissa ei ole koko ajan sen armoilla, onko joku meihin rakastunut vai ei. Joku täällä av:lla joskus hyvin sanoikin, että ajattelee parisuhdetta liikeyrityksensä, jossa molemmat tekevät töitä yhteisen asian eteen. Se on musta paljon järkevämpää. Siinä ei tule kenelläkään stressi siitä, että nyt ei olla yhtään mitään kun ei olla saatu sellaista määrää "rakkautta", että tuntuu siltä että nyt sitä on viimeinkin riittävästi eikä tarvitse myöskään stressata siitä kun ei osaa antaa sitä sellaisia määriä kuin pitäisi.
Toi on noidankehä, jossa voi kuluttaa koko elämänsä etsimällä jotain, jota ei edes ole. Voi vituttaa loppumetreillä ,kun tajuaa, että elämästä olisi voinut hakea jotain sellaistakin, joka olisi ollut oikeasti saavutettavissa.
Erosta toipuminen riippuu vähän siitä, kuinka kauan olitte yhdessä. Syyllisyys helpottaa viimeistään 1-1,5 vuodessa. Elämä menee vielä muutaman vuoden vuoristorataa. Se kuuluu erosta toipumiseen, että välillä mennään tosi syvällä ja sitten helpottaa, mutta pikkuhiljaa se vaunu on entistä pidempään siellä yläilmoissa ja entistä lyhyemmän ajan pohjilla.
Tsemppiä ja voimia! Kaikki mitä koet, kuuluu asiaan. Suru ja anteeksianto (itselle myös) parantavat!