Jotta uusperheelämä onnistuisi - tässä vinkki!!!!

Oikein hyvä viesti, mutta itselläni on erilainen kokemus. Mulla 2 lasta ja miehellä 2. Tavattiin tammikuussa, tavattiin toistemme lapset keväällä. Mies muutti luoksemme kesäkuussa, tulin raskaaksi heinäkuussa, menimme naimisiin lokakuussa, uusi vauva syntyi huhtikuussa. Lapsemme olivat kaikki pieniä tavatessamme (ikähaarukalla 3-5). Ehkä se helpotti asiaa.. Oli sopeutumista, mutta uusi vauva oli kaikkien odottama ja rakastama. Meidän onnistumisen salaisuus on hyvä keskusteluyhteys, sydämen avaaminen toisenkin lapsille ja parisuhteeseen panostaminen. Nyt tammikuussa tulee 4-vuotispäivä ja ollaan edelleen onnellisia. Ja tämä perhe tarjoaa huomattavasti vakaamman kiintopisteen lastemme elämään kuin ne edelliset. Rakkaus ja avoimuus on se juttu. Pyyteetön rakkaus.

Niin, olen nyt viimeisen seitsemän vuoden aikana kuullut ihan kaikki tekosyyt, miksei kaksi aikuista joilla on lapsia ja exät, voi ikinä muuttaa yhteen. Traumojahan siitä tulee, joten parempi asua erillään ja nähdä vain kun panettaa.

Kakkonen elää kuherruskuukautta. En tarkoita, ettetkö ole täysin oikeassa ja teidän perheessänne kaikki onnistuu nopeudesta huolimatta, mutta ne todelliset ristiriidat tulevat siitä, kun se yhteinen lapsi alkaa saada materiaa ja sun/mun lapset tulevat kateellisiksi. Miksi tuo pääsi tuolle matkalle? Miksi tuo sai tuon lahjan? Koska lapsillanne on erittäin pienet ikäerot, on selvää, että teini-iän myrskyt tulevat keikuttamaan venettä. Silloin niitä traumoja kaivetaan menneisyydestäkin. Et voi tietää neljän vuoden kokemuksella, että nopea toiminta kannatti. Kaiken lisäksi ihan järjelläkin et voi väittää, että olisi lasten psyykelle hyväksi joutua puolen vuoden sisään järkyttävän isojen mullistusten eteen. Isä muutti pois, äidillä on uusi mies, uusi mies muutti meille ja äiti saman tien alkoi odottaa vauvaa. Aivan järkyttävä kaava, josta en todellakaan ylpeilisi. Lapsenne ovat vahvoja, jos tuosta selviävät traumoitta mutta tuossahan on kaikki tehty tasan tarkkaan omassa hormonimyrskyssä täydellisen itsekeskeisesti antamatta lapsille  yhtään aikaa edes hengähtää.

Miltä tuntuisi sinusta, jos eroaisitte ja miehesi tekisi tuon saman tempun yhteiselle lapsellenne? Puoli vuotta ja koko elämä uusiksi. Ehkä pitäisit miestäsi vähän itsekkäänä? Ajattelemattomana? Jopa lapsellisena? Rakkauden taakse ei pidä piilottaa omia itsekeskeisiä päätöksiä. Tuossa kuviossa ette ole ajatelleet hetkeäkään lastenne parasta, joten ihan turha puhua avoimuudesta nyt, kun korttitalo on pysynyt toistaiseksi kasassa. Katsotaan 5-10 vuoden päästä, mikä on tilanne ja kysytään ennen kaikkea niiltä sun/mun lapsilta, mikä oli fiilis teidän uusperheestänne. Silloin vasta voit kehua, että kannatti.

*miettii*. Eihän sitä voi tietää etukäteen kun painaa kaasua miten se vaikuttaa lapsiin, senhän näkee vasta sitten jälkikäteen jolloin on jo pa.kat housuissa jos niin käy. Miksi ei ottaa iisisti varmuuden vuoksi? koska ap:lla hyvä pointti tuossa ....

Olen uusperheen lapsi ajalta, jolloin koko termi oli tuntematon, vaikka uusperheitä oli silloinkin. Sota oli vienyt monelta perheeltä isän joko lopullisesti tai sotatraumojen ja niiden seurausten kautta. No meillä ei ollut kuitenkaan kysymys sotaleskeydestä eikä edes avioerosta. Oli vain nuorelle tytölle, siis äidilleni, käynyt niin kuin ei olisi saanut käydä. Syntyi tyttö. Isä oli ensin pelästynyt ja luikkinut pakoon, mutta olisi sitten halunnut kantaa vatuun. ei saanut.

Kun olin reilut kuusi vuotta vanha, äiti avioitui. Muutimme naapuripitäjään isäpuolen luo. Minua pompoteltiin lähes koko kouluaika mahdollisimman usein isovenhempien hoteisiin. Tunsin itseni perheessä enemmän tai vähemmän ulkopoliseksi, varsinkin sen jälkeen kun velipuoli oli syntynyt. Koen tulleeni useita kertoja hylätyksi ja torjutuksi. Pelko ei ole koskaan poistunut, sitoutuminen ja luottaminen toiseen ihmiseen on vaikeaa.

Pitkälti elämää nähneenä ja paljon asiaa pohtineena olen päätynyt siihen, että monet tärkeät asiat jäivät käsittelemättä perhettä perustettaessa. Seurustelun aikana olin täysin ulkona kuvioista ja sama jatkui myöhemminkin. Sivusta kuulin ja päättelin asiat. Isäpuoli oli pitkään omituinen vieras mies, joka oli tullut sekoittamaan meidän elämää. Hänen sukulaisensa olivat usein aika ilkeitäkin. Vasta äidin kuoleman jälkeen välit isäpuoleen muuttuivat hyviksi, hyvä että edes silloin.

Nykyisin uusperhettä perustavilla taitaa onneksi olla enemmän elämänkokemusta ja järkeä päässä. Lapsia ei sysätä syrjään, vaan heidät otetaan - toivottavasti - mukaan, kun keskustellaan uudesta liitosta ja luodaan yhteiset pelisäännöt. Se kaikki puuttui meiltä.

Pakko laittaa viesti itsekkin. Oma kokemukseni lähipiiristä on että,  uusperheessä on kaikkein hankalinta ollut se,kun välimatka äidin ja isän perheiden välillä on ollut pitkä (vajaa 300 km/ suunta).

Nyt lapset jo aikuisia, mutta oli tosi rankkaa myös lapsille, kun isä heitä haki joka toinen vkl. Käytännössä pitkän välimatkan takia ei ollut mahdollisuutta tavata useammin. Lasten äiti löysi uuden puolision ja muutti pois perheen yhteisestä kodista lasten ollessa 2 ja 3 v. Autossa istumista tuli isälle 12 h / vkl ja lapsillekin 6 h. Välillä isä oli lastensa kanssa hotellissa, jos harrastuksia tms. lapsilla, eivätkä päässeet lähtemään. Isän ei töiden vuoksi ollut mahdollista muutta ex-vaimonsa ja lastensa perässä samalle paikkakunnalle.

Jotenkin tuntuisi, että jos asutaan samalla paikkakunnalla, olisi lasten kannalta niin paljon helpompaa. Aina tietty ei ole mahdollista.

nostan...

no onhan tuo totta ja uskon että suurin osa huomannut sen jos hommanneet vavuan liian nopeasti uudessa suhteessa missä on lapsia ennestään. Mietin miksi niin monilla on hirmu kiirettä hankkia se yhteinen lapsi, miksi ei voi odottaa ja katsoa miten uusperhe toimii muutaman vuoden päästä?

Tiedän uusperheen, jossa oli miehen 2 lasta, naisen 1 lapsi ja 1 yhteinen. Miehen lapset ei kutsuneet häihinsä näitä uusperheen muita lapsia, koska eivät pitäneet niitä sisaruksina tai ystävinä, pelkkinä kiusankappaleina vain.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 12:31"]

Kakkonen elää kuherruskuukautta. En tarkoita, ettetkö ole täysin oikeassa ja teidän perheessänne kaikki onnistuu nopeudesta huolimatta, mutta ne todelliset ristiriidat tulevat siitä, kun se yhteinen lapsi alkaa saada materiaa ja sun/mun lapset tulevat kateellisiksi. Miksi tuo pääsi tuolle matkalle? Miksi tuo sai tuon lahjan? Koska lapsillanne on erittäin pienet ikäerot, on selvää, että teini-iän myrskyt tulevat keikuttamaan venettä. Silloin niitä traumoja kaivetaan menneisyydestäkin. Et voi tietää neljän vuoden kokemuksella, että nopea toiminta kannatti. Kaiken lisäksi ihan järjelläkin et voi väittää, että olisi lasten psyykelle hyväksi joutua puolen vuoden sisään järkyttävän isojen mullistusten eteen. Isä muutti pois, äidillä on uusi mies, uusi mies muutti meille ja äiti saman tien alkoi odottaa vauvaa. Aivan järkyttävä kaava, josta en todellakaan ylpeilisi. Lapsenne ovat vahvoja, jos tuosta selviävät traumoitta mutta tuossahan on kaikki tehty tasan tarkkaan omassa hormonimyrskyssä täydellisen itsekeskeisesti antamatta lapsille  yhtään aikaa edes hengähtää.

Miltä tuntuisi sinusta, jos eroaisitte ja miehesi tekisi tuon saman tempun yhteiselle lapsellenne? Puoli vuotta ja koko elämä uusiksi. Ehkä pitäisit miestäsi vähän itsekkäänä? Ajattelemattomana? Jopa lapsellisena? Rakkauden taakse ei pidä piilottaa omia itsekeskeisiä päätöksiä. Tuossa kuviossa ette ole ajatelleet hetkeäkään lastenne parasta, joten ihan turha puhua avoimuudesta nyt, kun korttitalo on pysynyt toistaiseksi kasassa. Katsotaan 5-10 vuoden päästä, mikä on tilanne ja kysytään ennen kaikkea niiltä sun/mun lapsilta, mikä oli fiilis teidän uusperheestänne. Silloin vasta voit kehua, että kannatti.

[/quote]

Tämä kolahti, vaikka itsellä ei ole kokemusta ero- ja uusperheasioista kuin tuttujen elämästä. En haluaisi, että mieheni toimisi noin, jos eroaisimme. Ap:n näkemyksessä on mielestäni ajatusta takana.

Ap:lla on ajatusta, mutta oikeasti tuon uusperheen toimivuuden voivat arvioida vasta lapset, mahdollisesti keski-iässä ja silloinkin niiden, jotka sitä enemmän kritisoivat, kokemus on se todellisempi.

erolasten kannalta on parempi, ettei tulisi näitä uusioperheitä. Vaan pariskunnat lasten takia seurustelisivat. Ensin useamman vuoden ennen kuin lapsille kertovat ja jos on hinku muuttaa yhteen, niin sitten vastas kun viimeinenkin lapsi on muuttanut pysyvästi pois.

Taloudellisesti rankempaa, mutta säästyy monen mielenterveys.

Minulla kokemusta uusperheestä pian 14 vuotta ja "ne lapsetkin" on jo aikuisia, joten tätä tiivistä elämää elää vain enää kaksi yhteistä lasta. Miehen lapset asuu samassa kaupungissa (alle 10km:n päässä) ja nähdään kyllä säännöllisesti, että siinä mielessä pyörivät tässä, mutta yötä eivät ole enää olleet pitkään aikaan. Kummallakin on tosiaan oma koti, avopuoliso ja toisella lapsikin jo.

Mä väitän, että tän kuvion avaimet löytyy rennosta asenteesta. Ei saa nipottaa pienistä ja pitää kestää, että koti on välillä ovet auki kaikille. Yksi petaamaton ylimääräinen sänky, joku syö jääkaapista sen itsellesi varaaman rahkan tai juo viimeisen limppahörpyn ei saa aiheuttaa verenpainetta. Erityisesti, kun se rahkan syönyt voi ollakin se "vieras lapsi".:) Lisäksi näin aikuisille ohjeeksi, että eksät pysyköön lestissään ja pitäköön suunsa kiinni, miehen tulee kunnioittaa nyksäänsä ja hyväksyä, että pientä kasvukipua on aina ja siitä voidaan aikuisten kesken puhua. Nyksän pitää taas olla tosiaan rento ja ymmärtää, mitä hänen käytöksensä lapsiin vaikuttaa. Ennen kaikkea mitään ylitsevuotavaa rakkautta ei kannata vaatia keneltäkään vaan esimerkiksi miehen tulee ymmärtää, että se nyksä ei välttämättä ihan hypi innoissaan niistä hänen lapsistaan. Kyllä se välittäminen, rakkauskin, sieltä tulee, kun jokainen kokee olonsa turvalliseksi kuviossa. Lasten pitää ymmärtää, että isällä on koti siinä kuin äidillä. Toisaalta nyksän pitää kokea, että hän on aikuinen kodissaan ja päätösvaltainen. Vastuu ja vapaus, vähän kuin lapsella. Vapaus päättää ja toimia, mutta toisaalta rinnalla vastuu lasten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta. Ja sitten lapsille itselleen: Vanhempien pitää opettaa käytöstavat. Ei kenenkään, ei edes sen uuden puolison, tarvi sietää, mitä tahansa omassa kodissaan. Tottakai teini-ikään kuuluu kaikkea, mutta rajansa silläkin on oltava. Näillä periaatteilla on pärjätty ja kovin tuntuvat lapset tykkäävän musta vieläkin. Ainakin soittelevat ja käyvät tässä mielellään, vaikka isänsä on työmatkallakin. Hyvät välit, kaverilliset. Itse varon ottamasta liikaa kantaa heidän asioihinsa saati mollaamasta tekemisistään. Joskus olen myös se pehmentäjä, jolle kerrotaan uutiset ensin ja oletetaan, että minä kerron isälle ja he pääsevät itse pälkähästä. Tällaisiä on mm. se, kun toinen tytär jätti nuoruuden poikakaverin pojan kaverin takia. Oli sen verran nolona, että kertoi mulle ensin ja minä sitten kerroin isälleen.

Tuo sana nyksä on kyllä typerä.

Ajan lisäksi toinen ehkä tärkeämpi asia on että kaikki uusperheestä kuuluvat perheeseen. Jokaisella pitää olla oikeus olla osa perhettä ja päätöksiä, ketään ei saa jättää tai saa jättäytyä ulkopuoliseksi. Niitä pieniä yhteenottojakaan ei kannata pelätä liikaa, ne kuuluvat perhe-elämään ja oikealla tavalla läpikäytynä voivat jopa yhdistää. Vain elämällä yhteistä perhe-elämää uusperheestä tulee perhe.

Välttelemällä ja poliittisen korrektilla asenteella ei saada perhettä aikaiseksi. Yrittämistä tarvitaan ja empatiaa, sekä armollisuutta.

Minusta avainsana on aikuisuus ja vanhemmuus, kompromissien tekemisen kyky ja kaikkien osapuolien kunnioitus. Täytyy tehdä selväksi kuka kaikista vanhemmista on vastuussa. Samalla kaikki ovat vastuussa.

Äitipuolen tai isäpuolen ei  pidä sysätä biologisia lapsia omille vanhemmilleen, kun on vaikeita tilanteita: "hoida itte poikas". "Sun vaimosihan näin käski". Kaikille lapsille ollaan aikuisia. Jos se "oma" isä tai äiti ei kykene, niin vastuu on äiti- tai isäpuolella.

Meillä on lähdetty siitä, että lähivanhemman sana on pääasiassa se ykkönen. Jos miehen eksä on jollakin tietyllä linjalla heidän lastensa kasvatuksessa, minä kunnioitan sitä ensisijaisesti.  Omassa kodissani ollaan talon tavoilla, mutta ex-vaimon linjojen mukaisesti.

Uusiin lapsiin ei välttämättä koskaan synny samanlaista syvää rakkautta kuin omiin, mutta silti heitä pitää kohdella lämpimästi ja mahdollisimman tasapuolisesti, huolehtia samalla tavalla.

On kyllä niin totta. Minulla oli yksi lapsi, miehellä yksi kun tavattiin -08 ja muutettiin nopsaa yhteen koska oltiin NIIN RAKASTUNEITA. Lapset alle kouluikää. Odotin vauvaa jo vuoden päästä ja elettiin onnellista uusperheelämää enkä ymmärtänyt ollenkaan kun toisilla paljon ongelmia niissä. Vauva syntyi, lapset tykkäsivät, x:t eivät vaivanneet ja kaikki fine. SITTEN alkoi mun lapsi reagoimaan tähän koko systeemiin, kaipasi isää, ei tykännyt vauvast, ei miehestäni, kaikki oli väärin ja huonoa. Lopuksi avuksi psykologi missä käytiin vuoden verran. Piiiitkä stoory mutta lapsella niin paha ahdistus koko tilanteesta että lopputulos oli että 2012 erottiin. Tai, asun lapseni kanssa aika lähellä miestäni joka käy säännöllisesti ja meidän yhteinen lapsi joka 2v on joka toinen viikonloppu hänen luona. Keskusteluja takana monta, kyyneleitäkin mutta nyt sovittu että näin mennään KAUAN enkä osaa sanoa ollaanko enää yhdessä vuoden päästä. Rankkaa on, koska rakastan kaikkia tässä sopassa. Näin jälkikäteen olisin tehnyt toisin, en olisi muuttanut yhteen vuosiin enkä todellakaan hankkinut lapsen noin nopeasti vaikka hän on mun rakas kirppu. Kannattaa miettiä etukäteen....hyvää uutta vuotta.

Yksi asia, joka aikuisten on vaikea hyväksyä on se että rakastuminen on hyvin itsekäs tila. Se, että äiti tai isä rakastuu ei anna lapsen elämään mitään lisäarvoa. Päinvastoin. Vanhempi on itsekeskeinen, käyttäytyy itselleen vieraalla tavalla, kuvittelee että sama huuman tunne ympäröi muutkin ihmiset ja lapset. Rakastuneena tehdään äkkinäisiä päätöksiä, odotetaan että muut sopeutuvat niihin ja perusteluksi riittää tämä valtavan ihana rakkaus. On myös hyvä pohtia, onko eroperheen lapsilla mitään syytä luottaa siihen, että uuden rakkauden päälle rakennettu elämä kantaa ja että uusperheeseen kannattaa kotiutua ja asettua. Eroperheen lapset tietävät, että rakkaus voi kadota yhtä nopeasti kuin se on tullutkin ja jälleen menee uusiksi perhekokoonpano, koti, arki, rutiinit...

Hyviä vinkkejä tässä kun itse miettii tuota uusperheelämää....kannattaisiko tai ei....yhdessä ollaan jo oltu 2vuotta, minulla ei lapsia mutta miehellä kolme.

Kyllä minunkaan exä ei ajatellut ketään muuta kuin itseään. Ei voinut laittaa itseään yhtään tilanteen ulkopuolella, että olisi pysähtynyt ja miettinyt mitä hän tekee omille lapsilleen, muuttamalla suoraan kotoa toisen naisen ja hänen lapsein luokse. Kyllä kyse ei siinäkään ollut muusta kuin itsekkyydestä! No minä voin paremmin ilman exää ja lapset tottuvat ja sopeutuvat joskus. Niin ja se liitto johon exäni lähti karahti sitten 4 kk yhteiselon jälkeen. Ei se rakkaus ja huuma kanna pitkään 

uusperheellisenä ja onnellisena vuosikausia tiedän että kun kaikki osapuolet hyväksyvät toisensa ja pelisäännöt ovat kaikille samat, elämä sujuu ja rakkaus ja intohimokin säilyvät yli 10v rajapyykin suhteessa. Olen nyt ollut uusperheellisenä 3 vuotta kauemmin kuin aikanaan perusperheellisenä.