Kun kovettaa itsensä ja sydämensä, niin onko enää paluuta?

Olen aina ollut lämminhenkinen, mukava ihminen. Mutta nyt meni vähän aikaa sitten kuppi nurin, kun alkaa vaan näitä vastoinkäymisiä olla liikaa, lapsesta alkaen. Olen käynyt puhumassa vaikka missä elämäni aikana, mutta ei se siihen auta että kun paskaa tulee vaan liikaa.

Olen niin pettynyt, että tuntuu etten enää halua olla kenellekään ystävällinen. Vastailen nykyään vain parilla sanalla kun kysytään, en enää selitä ja sössötä sitä mikä ei ole välttämätöntä. En jaksa hymyillä ellei ole tarvis. En ole masentunut, koska masennuksen olen sairastanut ja tunnistan kyllä. Tämä on vaan sitä, etten jaksa enää tuntea sääliä, empatiaa, myötätuntoa ja olla ystävällinen kun ei perkele kukaan ole sitä minullekaan. Jos maataan maassa makavaa, niin täältä tulee takaisin. Kun jopa rankan keskenmenon jälkeen tulee vain vittuilua, niin mitäpä tässä on enää takaisin antaa?

Nyt on sitten viimein tainnut tapahtua se "kasvaminen". En ole enää mikään kiltti ihminen. Onkohan paluuta?