Purkautumista jaksamisesta ja kiltteydestä

Pakko taas vähän purkautua, kun tuntuu, että koskaan ei ehdi levätä...

Mulla on asiat oikeasti elämässä tosi hyvin, ei isoja ongelmia tällä hetkellä. On rakkaita sukulaisia ja ystäviä ja kummilapsia, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä. Tykkään kutsua vieraita ja laittaa ruokaa ja järjestää kaikenlaista.

Järjestän siis ihan itse vapaaehtoisesti kaikenlaista menoja ja tekemistä itselleni, koska tykkään siitä. Välillä kuitenkin tuntuu, että minulta myös odotetaan koko ajan jotain ja ei jää aikaa vain levätä. Olen ehkä liian kiltti ja tunnollinen ja otan kantaakseni vähän toistenkin huolia.

Tuntuu, että jos minä en järkkää jotain, niin sitten ei ystäviä nähdä lainkaan. Kannan huolta myös hiljattain leskeksi jääneestä anopista ja kutsun häntä usein meille ja tehdään asioita yhdessä. Mulla on tosi ihana anoppi ja teen tosi mielelläni hänen kanssaa juttuja ja kutsun kylään. Koen, että hän on osa perhettä. Nyt kun taas viikonloppuna olen lupautunut tekemään sitä ja tätä ehkä vähän liikaakin, havahduin siine, että miksi aina minä? Esimerkiksi miehen siskot ja veli ei juuri koskaan kutsu anoppia kylään vaikka hän on nyt hieman yksinäinen ja kaipaa selvästi ohjelmaa ja lapsia ympärilleen. Kaikenlainen arjen pieni auttaminen jää koko ajan minun ja mieheni harteille.

Sama juttu vaikkapa juhannukset tai vaput tai uudet vuodet tai ihan vaan viikonlopun vietot - kaikki tulee mielellään meille, jos kutsun. Se tarkoittaa yleensä yökyläilyä, hyvää ruokaa jne. Minusta on ihana nähdä ihmisiä ja järkätä, mutta aina ei jaksaisi. Jos minä en järkkää, se tarkoittaa sitä, että sitten ei nähdä.

Viikonlopuksi tuleville vieraille ehdotin, että mitä jos lähdettäisiin ulos syömään, ajattelin, että pääsisin vähän helpommalla. Vastaus oli,että olisi kyllä hirveän paljon kivempi olla kotoisasti teillä. Rahasta tämä ulkonasyöminen ei ole kiinni.

En tiedä itsekään, mikä mun pointti on. Tuntuu, että kaikki odottavat aina minun järkkäävän ja laittavan ja minä en osaa kieltäytyä, koska toisaalta myös tykkään järkätä. Jos kieltäydyn vain siksi, että en nyt jaksa, niin ihmiset loukkaantuvat. Ajattelen, että on lapsillekin arvokasta olla paljon tekemisissä suvun ja ystävien ja kummien kanssa.

Kellään samoja fiiliksiä? Olenko liian kiltti? Vai suorittaja tyyppi?