Oon niin hukassa tän elämän kanssa... ikää 38 v.

Niin joo, ja opiskelen suureksi osaksi etänä, joskus poissa viikonloput kun on lähiopetusta. Täällä kotona kukaan tuskin edes huomaa, että olen sen viikonlopun poissa. Tai vaikka huomaisikin, niin kaipaamisesta tuskin voi puhua. Muilla perheenjäsenillä on "omat elämänsä" ilman vaimoa tai äitiä...

ap

minä olen havahtunut viime aikoina siihen, että mies ja minä olemme todella vieraantuneet toisistamme, meillä ei tunnut olevan enää oikein mitään yhteistä, on omat harrastukset, omat kaverit jne. Lapset ovat jo teinejä, vanhin muuttanut pois kotoa, joten perhekään ei enää samalla tavalla yhdistä kuin ennen.

Minulla on ihan ok oma elämä (kiva työ, harrastus jne), mutta kotona tunnen itseni jonkinlaiseksi kodinhoitajaksi ja miehen "seksivälineeksi" tms. Olen puhunut asiasta miehen kanssa, olemme yrittäneet viettää enemmän aikaa yhdessä, mutta jotenkin se ei tunnu hyvältä, väkisin yritämme keksiä jotain tekemistä. Puheenaiheetkin on aina siitä samoja, jotain yleisiä juttuja, politiikasta tms, mitään  henkiökohtaista emme oikein osaa/uskalla puhua.

Ongelma kai meillä onkin se, että tunnetasolla emme ole läheisiä, olemme ehkä joskus poikkeustilanteissa (kriiseissä) olleet, mutta kun elämä on ollut tasaisen mukavaa, emme ole kumpikaan halunneet liikaa tunteita tuoda siihen pilaamaan elämää, siis negatiivisia tunteita, mutta myös ne positiiviset tunteet ja asiat ovat arjessa unohtuneet. Nyt ne tuntuvat jotenkin teennäisiltä, ei tule hyvä fiilis.

Luulen, että menemme parisuhdeterapiaan tms, kunhan mies ehtii. Jos jaksan asiasta tarpeeksi muistuttaa, hänellä on vaativampi työ ja harrastus kuin minulla, ymmärrän että nekin vievät aikansa. Olen myös alkanut käydä terapiassa, jotta voisi miettiä sitä, miksi minun on niin vaikea kertoa/näyttää tunteitani.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.... Mutta jotain tahdon tehdä, ennen kuin ero tulee niin, että mies löytää toisen naisen ja lähtee (koska näin miehet kai useineroaa, eivät pysty siihen ilman toista naista). Jos ei näistä keskusteluista ja parisuhdeterapiasta ole apua, niin ero mielummin ystävinä ennen uutta naista tms.

sulla on keski-iän kriisi.

Ap tässä.

Mua mietityttää kans toi, että jos mies vaikka yks kaks ilmoittaakin että tää on tässä. Sillä on hyvätuloinen työ, pärjää siis taloudellisesti ilman muakin. Mun taas pitäis vastaavassa tilanteessa aloittaa melko pohjilta, hoitotyössä ollut.

Eli miehen mahdollisuudet on vaihtaa nuoreen, iloiseen ja pirteään pimuun ja jatkaa mukavaa elitasoa... Sekin ärsyttää, kun miehellä työnsä puolesta on paljon "tärkeitä" kontakteja, kokkareita, gaalatilaisuuksia. Mulla hoitsuna ei niin paljon kultareunaa työmaailmassa ollut ja nyt opiskellessani ei myöskään tärkeitä työmatkoja ole ;)

Kriisiäkö tämä vaan? Vai elämän aloitus uudelleen pohjalta?

Hei.

Minulle tuli mieleen sana 'ulkoaohjautuva' - oletko elänyt kenties elämääsi jotenkin ulkoaohjautuvasti, loppujen lopuksi tutustumatta omaan itseesi ja omiin tunteiisiis ja tarpeisiisi. Se vieraannuttaa itsestä ja siitä tuntemuksesta, että on oman elämänsä subjekti.

Pitkällä tähtäimellä sinun olisi hyvä tutustua itseesi. Alkaa kokeilla eri asioita, tykkäänkö tästä vai tuosta. Kokeile ihan uusia juttuja. Jos et käy uimahallisssa, kokeile käydä, jos et lue romaaneja, kokeile lukea. Nimenomaan kokeile, se ei tarkoita että sinusta täytyy tulla uimari tms. Tutustu maailmaan omalla tarttumapinnallasi. Tule sinuksi.

Usein elämän tarkoitus voi myös löytyä toisten auttamisesta. Tutkimustenkin valossa syvimmin onnellisia ovat ne jotka tekevät asioita toisten hyväksi. Alkaen istumapaikan tarjoamisesta bussissa ja oven avaamisesta sitten vaikka isompiikin auttamisiin kuten toimimiseen vapaaehtoisena jossain järjestössä tms. Ihminen on tarkoitettu tukemaan toisia, aukeamaan ulospäin. Mutta ensin täytyy tuntea itsensä jotenkin, omat rajansa, oma persoonansa.

Lyhyellä tähtäimellä suosittelen että lähdet yksin jonnekin, viikonlopuksi mökille tai vaikkapa hiljaisuuden retriittiin, jota esim. monet seurakunnat järjestävät. Tutustut itseesi yksin ja vailla toisten asettamaa roolitusta.

Onnea matkaan kohti aidompaa ja syvempää elämää.

Oletko kuitenkin työssä? MInusta hoitotyössä ei ole väheksymistä. Siltä alalta työllistyy varmasti.

Omalla kohdalla kolahti sikäli, että miehen vakityön vuoksi tällä paikkakunnalla ollaan. Mulla ei ole töitä. Joitakin pätkiä tehnyt ja nekin vähentymään päin. Ikäkin täsmää ja naimisissaoloaika. Se ratkaiseva ero on, että rakkaus on yhä kuvioissa. Toki se tässä vaiheessa liittoa on arkipäiväistynyt.

Varmaan sinun kannattaa jutella miehen kanssa tuntemuksistasi. Kuulostaisi siltä, että tarvitsisitten kahdeskeskeistä aikaa tai jonkin yhteisen harrastuksen, vaikka edes koko perheen kesken. Onko sinulla omia harrastuksia? Eroon en näe syytä tossa tilanteessa, kun mikään ei ole ratkaisevasti väärin tai huonoa. Ennemmin kuulostaa minusta tylsältä arjelta. Jotain piristystä siihen kaipaat, jotta jaksatte parempiin päiviin yhdessä.

Hyvä kirjoitus Kirkkosiskolta, ajattelin vastata jotain samantapaista, vaikka en olisikaan noin osannut ajatuksiani muotoilla.

Ihan varmasti perheesi välittää sinusta, vaikka koet, etteivät esim. viikonloppupoissaolojen aikana kaipaakaan.

Sinun tulisi kuitenkin löytää elämäsi, onnesi, omasta itsestäsi. Löytää se sisältö elämälle. Mitä nyt haluatkin, elämään sisältöä tuova harrastus, vanhoja ystävyyssuhteita kannattaa elvyttää, ystävyyttä voi kuitenkin ylläpitää, vaikka välimatka olisi pidempikin. Voi kirjoitella, skypettää, mikä nyt tuntuu itselle luontevimmalta. Ja voi myös löytää sen kultareunan omaan elämäänsä, riippuen tosiaan taas paljon siitä, mistä tykkäät, mitä tykkäät tehdä.

Kiitos kaikille vastauksista!

Tosiaan mun ongelma taitaa olla se, etten oikein tiedä mitä haluan ja ehkä... kuka olen. Olen tavallaan hukannut itseni tässä lastenkasvatusten, talonrakennusten ja miehen urakehityksen varjossa.

Toivottavasti löydän takaisin baanalle ;)

ap

Etkö ole aika hyvässä iässä salattuja seksiseikkailuja ajatellen? Viikonloppuja vieraassa kaupungissa. Kukaan ei saa tietää.

tuo on aika yleinen tilanne kun alkaa taas olla aikaa itselle pikkulapsiajan jälkeen. Kun tekee itselleen tärkeitä asioita eikä odota muiden tekevän itseä onnelliseksi, tuo ikävä vierauden tunne hälvenee ja oppii elämään omannäköistään elämää. Oman elämän eläminen perheen kanssa ja miehen rinnalla, ei elämää heidän auttaan, huomaathan eron?

Mikä estää sinua osallistumasta lastesi elämään? Mikä estää sinua luomasta yhteyttä heihin ja mieheesi? Ja miksi opiskelu ei olisi arvokasta, vaikkei työhön johtaisikaan? Sinulla on oikeus nauttia elämästäsi ja kehittää itseäsi. Kannattaisiko sinun lukea, ainakin minulla se lyö mennen tullen pinnalliset ihmissuhteet kaikenkarvaisiin tuttaviin.

Tuo lasten harrastuksiin osallistuminen on vaikeaa, koska harrastavat lajia, jota en oikeasti osaa. On joukkuelaji, ja mieheni taas on sitä harrastanut koko ikänsä. Toki minusta on ihanaa että mieheni on niin läheinen poikien kanssa, mutta jään tosiaan vähän ulkopuolelle. Enkä oikein harjoitusten jälkeenkään voi poikien pukukoppiin tunkea, teini-ikää lähestyvät...

ap

Vitun boring elämä sulla kyllä... Mut hei, aina voi tehdä uusia juttuja! Älä anna periksi!

Häh, en usko ettei sua kaivata kotona! Äiti on kuitenkin äiti. Ehkä saattaa olla aikoja jolloin äidin merkitys ei ole niin suuri, mutta jos nyt vaikka kuolisit niin perhe olisi takuulla ihan pulassa ilman sua.

Mun mielestä ihmisen tulee elää omaa elämää, jokainen on kuitenkin loppupeleissä tärkein ihminen itselleen. Kannattaisi vaalia asioita, ystäviä,harrastuksia, jotka tuovat iloa ja hyvää oloa itselle. En tarkoita että sitä tehdään perheen kustannuksella, mutta niissä puitteissa mitä kussakin elämänvaiheessa on.

Itse arvostan ihan pieniä asioita kuten luonnossa liikkumista, marjastusta, uimista järvessä, rannalla istuskelua, lenkkeilyä... Liikkumisesta saan erityisesti voimaa.

Kannattaa alkaa etsiä uusia mielenkiinnonkohteita tai viritellä vanhoja! Älä vertaile omaa elämääsi toisten elämään, vaan elä omaasi.

Meditaatiota suosittelen. Ei tarvitse välineitä eikä osaamista. Googlettele aihetta tai lainaa kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja :)

Onhan se elämä vähän tylsää loppupeleissä. Harvalla tavallisella tallaajalla on elämä yhtä gaalaa ja juhlaa. Omaa elämää on just ne omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteet ja tietysti oma lepoaikakin. Sitä paitsi on luonnollista, että nuoret tekevät rakoa vanhempiinsa. Äidin rooli on edelleen sielä hoivapuolella ja olla kiinnostunut nuorten elämästä vaikka vain kuulumisten vaihdon verran. Miehen kanssa sitä vastoin pitäisi elellä sekä naisena että kaverina ja arjen hommatkin pitäisi jakaa, Jos sitä on kovin etäinen, niin hankalaahan se on. Ettekö voi miehen kanssa tehdä jotain säännöllisesti yhdessä? Käydä uimassa, ravintolassa syömässä, kutsua tuttuja kylään (vaikka miehen työkavereita tai harrastuskavereita että sinäkin saisit uusia ystäviä) tai vaikka käydä kaksistaan ulkomailla jokusen pidennetyn viikonlopun?

Itse voisin kirjoittaa päinvastaisesti kuin sinä. Tuota tarttumapintaa erilaisiin harrastuksiin, hauskoihin asioihin, uraan, kivaan työhön jne. on ehtinyt elämässä kertyä rutkasti. Olen luonut sen polun, mitä olen halunnut edetä, ovat valintani ovat ohjanneet elämäni suuntaa. En ole ajelehtinut, olen elänyt täysillä. Olen löytänyt itseni. Tämä tie on vaatinut, itkua, porua, ahdistusta, kiroilua, useita eroja, vaikeita valintoja ristipaineessa. Mitä olen saanut. Olen saanut onnen, sen mitä olen halunnut. Mutta en ole saanut kaikkea sitä, mitä Sinä, Lapsia. Nyt on tullut niiden aika. Minulta on siis kokematta eräs asia, jonka olet kokenut ja jossa olet saanut elää syvän onnen. Nyt ymmärrän, mitä lapset voivat antaa, kun mieheni kanssa niitä yritämme. Sinulla on kaikki mahdollisuudet tähän samaan. Oman elämäsi valinnat ovat käsissäsi. Tie ei aina ole helppo, mutta se kannattaa kulkea. Tsemppiä ja onnea!

"Lapintyttö"

Niiiii...Minä en ole mennyt sitä perinteistä tietä eli hankkinut miestä ja lapsia, mutta ajattelin vielä ehtiväni senkin. Jos niin käy ja jaksan nelikymppisenä hoitaa vauvaa. Siinä mielessä samassa tilanteessa nyt, että käyn läpi kaikkea sitä mitä olen tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä. Mitä voi vielä olla edessä. Pelottaa ihan helvetisti. 

Elämä kantaa. Varmasti. Ei kannata pelätä. Itse valjastin uran kehittämään omaa henkistä jaksamistani ja kasvattamaan minua ihmisenä. Onnea kaikille elämän valinnoissa.

Lapintyttö

. 

Ap:lle sanoisin, että hanki hyvä ihminen elämä. Minäkin tuin miestä hänen urallaan kymmenen vuotta sillä seurauksella, että hän jätti perheensä toisen naisen tähden. Mutta en ole katunut hetkeäkään,  hoidin itse lapset, he ovat aikuisia ja minulla on heihin hyvät välit, koska olen antanut heille aikaani, sitten opiskelin ja nyt minä olen vapaa luomaan uraa ja keskittymään vaativaan ja antoisaan työhöni. Olen hyvin onnellinen. Uusi kumppanikin minulla on.

Tsemppiä oman näköisen elämän löytämiseen!