Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En ole koskaan halunnut olla suosittu. Oletko sinä?
02.11.2013 |
Tuli tuosta nuoren kiusaamistopikista mieleen tämmöinen.
Muistan että ihan lapsesta saakka minulle ei ole ollut tärkeää että olisin suosittu tai paljon kavereita. Enemmänkin isot joukot edelleen stressaavat. Koulussa oli tietysti syrjimistä ja minua pidettiin outolintuna, mutta muistan nyt ihmeekseni että se ei juurikaan vaivannut minua. Tietysti inhosin ryhmätöitä kun niihin oli vaikea löytää muita ihmisiä.
Koulun ulkopuolella minulla oli aina kavereita kuitenkin ja samat ystävät säilyneet läpi elämän. Nyt töissä sama juttu, tulen loistavasti toimeen kaikkien kanssa ja nautin työstäni, mutta olen helpottunut että ei tarvitse aina mennä muiden kanssa syömään / lähteä mihinkään illanistujaisiin.
Miten teillä muilla? Mikähän mussa on vikana :D
Kommentit (8)
Tuo on tosi jännä tuo ryhmädynamiikka juttu. Nimenomaan mistä puhuit, että esim kun uusi oppilas hyväksyttiin jäit yksin. Voisiko joku "normaali" ja joka nauttii siihen ryhmään kuulumisestä, selittää miksi on niin tärkeää että joku aina suljetaan ulkopuoellle? Tai se pelko olla ryhmään kuulumattoman kanssa tekemisissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole minullekaan ollut tärkeää olla suosittu, mutta sen kiusaamisen olisivat muut voineet jättää väliin. Minulla taisi onneksi olla ainakin yksi ystävä läpi kouluvuosien. Missään ryhmässä en ole tottunut liikkumaan. Yleensäkin tykkään jutella samanaikaisesti vain parin ihmisen kanssa.
En halua olla suosittu. En tiedä mitään stressaavampaa kuin sen, että pitäisi kälättää puhelimessa ihmisten kanssa illat pitkät tai käydä kylälemässä. Joskus on kiva kutsua joku pariskunta illanviettoon meille tai ulos tai lähteä vaikka reissuun, mutta mitään jatkuvia yhteydenottoja en jaksaisi. Haluan arjessani tehdä mulle tärkeitä juttuja: harrastaa, hoitaa kotia jne.
Minun mielestäni ap olet nimenomaan suosittu, jos kerran tulet loistavasti toimeen kaikkien kanssa. Eihän ne sellaiset nonstop- läpänheittäjät, jotka pitävät itseään tosi suosittuina, välttämättä yleisen konsensuksen mukaan ole suosittuja vaan moni pitää erittäin rasittavanakin. Toisaalta taas osa ehkä "palvoo".
Minäkin jäin nuorempana aina ryhmien ulkopuolelle, ja nyt olen kyllä huomannut, että ei siinä välttämättä ole kyse mistään tietoisesta syrjimisestä vaan jos ei itse koskaan oikein sano mitään tai on hirveän arka ja miettii vain koko ajan mitä muut sanoo, niin sitä vain jää vähän sivuun ja useimmat tulkitsee, ettei tällainen henkilö edes ole kiinnostunut muiden seurasta. Koska useimmat ujot ei ole sellaisia punastelevia ja änkyttäviä selvästi ujoja vaan vaikuttavat esim. tylsistyneiltä tai siltä, että muiden jutut ei kiinnosta, jolloin muut automaattisesti jättää ns. syrjään. Sitten taas jos on vuosikausia ollut kaikkien sos. ryhmien ulkopuolella niin tarvitsee ehkä jotain keskusteluapua jotta pääsee siihen pisteeseen, että pystyy harjoittelemaan sitä ryhmässä oloa, koska itsetunto saattaa olla jo niin huono ettei se ryhmäytyminen omin avuin onnistu.
Minä taas olen aina halunnut olla suosittu, mutta enpä ole koskaan ollut...
Onneksi en sentään ole jenkeissä asunut, olisin varmasti ollut masentunut teini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En haluaisi olla suosittu. Suosio tuo mukanaan valtaa ja valta vastuuta ja inhoan vastuuta. Olisi kamalaa jos ihmiset pitäisivät minua jonain auktoriteettinä ja uskoisivat mitä sanon. Olen nimittäin aika usein väärässä ja puhun mitä sattuu.
En ol koskaan ollut kiusattu. Muutama ystävä minulla on aina ollut lapsena ja nuorena. Nyt yhteydet heihin ovat katkenneet ja hassua kyllä nykyään tunnen itseni aika suosituksi työpaikalla. Kavereita siis on, mutta ystävänä vain mies. Ehkä se johtuu siitä, että olen paljon hienotunteisempi kuin moni räväkämpi ja sosiaalisempi kollega. En utele ja urki muiden asioita, koska ne eivät yksinkertaisesti juurikaan kiinnosta minua. Olen aika puhelias, mutta en silti avaudu yksityisasioistani. Jostain syystä minulle niistä muut kuitenkin paljon kertovat, en tiedä miksi.
Alue: Aihe vapaa
Mullekaan se ei ollut koskaan tärkeää, vaikka joskus kyllä harmitti kun itse ensimmäisenä tutustuin johonkin uuteen oppilaaseen jota syrjittiin aluksi, mutta kun sitten muutkin hyväksyivät hänet, niin itse jäin aina yksin.
Ehkäpä kyynistyin siinä sitten niin etten myöhemmin enää välittänyt, ja mulle riitti parisuhde mainiosti enkä muita tarvinnut.
Pikkuisen vaivaa kyllä että mä olen kokenut eri yhteisöissä tulleeni hyvin toimeen ihmisten kanssa, ja meillä on ollut muka hauskaakin, ja olen kokenut itse olleeni jopa se hauskuuttaja. Mutta kukaan ei ole jatkanut yhteydenpitoa, enkä siis itsekään ole yleensä viitsinyt olla tyrkyttämässä itseäni.
Mutta nyt olen sitten aivan yksin, ei ole parisuhdetta eikä enää tule, ei ole yhtään tuttavaa tai kaveria tai mitään sosiaalista elämää.
Mutta ei mulla olisi voimiakaan pitää yllä normaalia ystävyyttä, siis käydä kylässä ja riennoissa sillä tavalla kuin kai yleensä tehdään, varsinkin kun sairastuin masennukseen.