Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vaikea ero
14.10.2013 |
Eli tässä hieman taustaa...olkaa armollisia, tämä on minulle arka aihe.
Mieheni lähti reilusti nuoremman naisen mukaan, petti minua jo avioliittomme aikana ja nyt aikaa erosta n 8kk, asumuserosta n. vuosi.
Mies seurustellut naisensa kanssa n. 1.5v-2v tarkalleen en tiedä.
Mies uskotteli minulle pitkään, ettei hänellä ole ketään. Kävi kanssani pariterapiassa aina kesälle asti, kunnes sain tietää tästä tyttöystävästä, jota epäilin jo pidempään. Luulin, ettei hänellä ole ketään vakituista. Mies pelasi peliä kanssani ja olin hyväuskoinen, vaikka muissa asioissa en typeräksi tunnustaudu, mutta rakastin häntä todella. Erinäisistä elämäntilanteeseen liittyvistä tekijöistä johtuen meillä oli vaikeuksia, jotka johtivat vaikeuksiin parisuhteessa ja lopulta tähän.
Koen edelleen suunnatonta vihaa miestä ja hänen naisystäväänsä kohtaan. Olen tapaillut mukavia ihmisiä ja tiedän, että joskus löydän itselleni sopivamman ja paremman miehen. Ei ole mikään vuosisadan catch nykyisellekään, eikä kyllä hänen nykyinenkään.
Siipi maassa, itsetunto riekaleina, vaikka olenkin normaalipainoinen, useammasta lapsesta huolimatta ihan nätti ja alle 40-v. Olen jatkanut käyntejä pariterapiassa, yksilöterapiassakin.
Milloin pääsen tästä ylitse? Mies vain jatkoi onnellisena, rakastuneena vaihtaen pitkän avioliiton jälkeen minut toiseen lähes alkuun hyläten lapsensa ja kaiken. Minua sattuu todella paljon vieläkin.
ON jo jaksoja, jolloin on helpompaa, jolloin koen kiitollisuutta päästyäni vaikeasta suhteesta, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on vähän omaa aikaa, tilaa, vapautta ratkaista asioita elämässäni.
Milloin tästä pääsee ylitse? Mikä sinua auttoi? Mielelläni toivoisin vastauksia samaa kokeneilta.
Kommentit (18)
Aika auttaa vaikka se nyt tuntuukin kaukaiselta ajatukselta mutta jonain päivänä sä huomaat tuntevasi vain välinpitämättömyyttä exääsi kohtaan.
Viha on suunnattoman raskas tunne kantaa joten yritä luopua siitä, Tsemppiä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paska "mies", onneksi pääsit eroon. Toipumiseen ei auta muu kuin aika. Voimia!
Se vanha kliseeon totuus, kuten nelonenkin sanoo: aika parantaa haavat. Viiden vuoden kuluttua olet elämässäsi jossain ihan eri tilanteessa, jossain sellaisessa, jota et osaa itse kuvitellakaan vielä nyt. Älä anna itsesi katkeroitua vaan anna tämän kokemuksen tehdä sinusta vahvempi ja itsenäisempi, paju joka taipuu, mutta ei katkea.
Mikä sitten loppujen lopuksi sattuu? Jos oli onneton liitto, niin eikö ole parempi että meni? Vai onko nyt kyse pikemminkin loukatusta ylpeydestä? Myönnä itsellesi, mistä todella on kysymys, hyväksy asia ja hyväksy toisen oikeus elää elämäänsä eteenpäin.
Nyt pitää vain kärsiä ja jaksaa, ei auta muu. Vihalle on aikansa ja se on tärkeä osa eroprosessia, mutta siihen ei saa jäädä kiinni. Lopulta koittaa autuas välinpitämättömyys tuota ihmistä kohtaan. Toki tuokin ihminen tulee aina kuulumaan elämääsi ainakin muiston tasolla, sillä hän on joskus ollut sinulle tärkeä ihminen. Anna itsellesi aikaa surra, älä koita kiirehtiä. Joku päivä muistelet eroakin ilman surun häivää, niin se vaan menee :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan tuosta terapiasta hyötyä vai haittaa sun paranemisessasi?
Tiedän tapauksia että terapiakäynti oli aina samassa vellomista jolloin ei tullut mitään edistystä, samassa jätetyksi tulemisen tunteessa vaan vellottiin ja kyseltiin turhaan "miksi". Turhaan siksi, ettei ollut kukaan sanomassa sitä vastausta.
Mut jos siitä on sulle hyötyä niin totta kai käyt. Aika parantaa.
Jurukiin niin, reilu pari vuotta meni minullakin että osasin lopulta päästää irti, lakata vihaamasta ja alkaa rakastaa itseäni juuri tällaisena, vahvana ja itsenäisenä naisena joka eI tarvitse miestä rinnalleen validoimaan itseään tai tuoman sitä onnea :)
Rakkauden vastakohtahan han ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Sulje takanasi vanhat ovet jotka eivät johda minnekään ja huomaat että löydät edestäsi uusia uskomattomia vaihtoehtoja :)
[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 09:48"]
Aika auttaa vaikka se nyt tuntuukin kaukaiselta ajatukselta mutta jonain päivänä sä huomaat tuntevasi vain välinpitämättömyyttä exääsi kohtaan.
Viha on suunnattoman raskas tunne kantaa joten yritä luopua siitä, Tsemppiä :)
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, osaan eläytyä tuohon katkeruuden tunteeseen, mitä käyt läpi. Että miksi sinä jäit kärsimään, miten miehellesi on niin helppoa jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi ikinä ollut, ja miksi hän "ansaitsee" onnen uuden naisen kanssa ja miksi sinä olet tuossa pisteessä kuin olet... Muistathan kuitenkin, että se, että sinuun sattuu nyt, on sitä sun omaa henkilökohtaista (!) surutyötäsi. Sen selätettyäsi sinä olet paljon pidemmällä elämässäsi, kuin miehesi ikinä. En sano, että kaikki olemme samanlaisia - ehkä miehesi ei ikinä koe tarvettakaan (ei osaa, ei ole tarpeeksi empaattinen tajutakseen mitä on tehnyt sinulle, ei käsittele asioitaan?) käydä siellä syvissä vesissä, tehdä sopua oman menneisyytensä kanssa, ehkä hän on onnellinen porskuttaessaan juuri noin pinnalla kuin nyt tekee. Mutta se ei vähennä sen työn arvokkuutta, mitä SINÄ käyt nyt läpi. SINUSTA tulee ehjempi ihminen tämän prosessin myötä. Voimia tuohon työhön, mutta hyvä siitä tulee! =)
Toivon sinulle voimia. Keskity näkemään positiiviset seikat tässä asiassa ja pysy niissä. Anna vihan ja surun tunteiden tulla, ne myös menevät. Yritä nähdä itsesi ulkopuolisin silmin: millainen olet, kuinka käyttäydyt. Huomaa voima itsessäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja joskus isommat muutokset omassa elämässä auttaa viemään eteenpäin ja yli sen surun ja kaipuun vanhaan.
Muutto, uusi ammatti, uudet harrastukset, uusi kampaus jne simppelitkin jutut.
Ja hankkiudu eroon kaikesta mikä muistuttaa vanhasta jatkuvasti arjessa, minä ainakin hävitin monet vanhat huonekalut ja sisustin uudelleen täysin oman makuni mukaan, kaikki vanhat häälahjat yms muistot kaappien perällä, pois vaan, se auttaa luopumisprosessissa.
Minusta oli ihanaa aloittaa puhtaalta pöydältä sillä tavoin, kaikki vanhat pölyt pois ja monet uudet mahdollisuudet edessä :)
-9
Ei tuohon auta kuin puhuminen. Eli jatka sitä terapiaa ja vietä aikaa ystäviesi kanssa. Ole tietysti valmis sitten tukemaanniin ystäviäsikin, mutta he ovat myö sinua varten. Tsemppiä, ja oikeassa olet, sinua varten on olemassa joku parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 10:06"]
Mikä sitten loppujen lopuksi sattuu? Jos oli onneton liitto, niin eikö ole parempi että meni? Vai onko nyt kyse pikemminkin loukatusta ylpeydestä? Myönnä itsellesi, mistä todella on kysymys, hyväksy asia ja hyväksy toisen oikeus elää elämäänsä eteenpäin.
[/quote]
Sitten kun oot itse ollut tuossa samassa tilanteessa, niin lueppas tämä ERITTÄIN typerä kommenttisi uudelleen. Tuskaa tuntee tuossa tilanteessa aika monella tasolla eikä vähiten lasten tuskan takia, kun isä vaan hävisi kuvasta. Tuossa ei ylpeys esitä kyllä MITÄÄN sijaa, ei niin mitään.
Elämässä tulee erilaisia vaiheita, nyt sulla on vaikeaa, mutta parin vuoden kuluttua saatat elää elämäsi parasta aikaa, minkä edellytys oli se, että tämä mies poistui elämästäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 10:48"]
[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 10:06"]
Mikä sitten loppujen lopuksi sattuu? Jos oli onneton liitto, niin eikö ole parempi että meni? Vai onko nyt kyse pikemminkin loukatusta ylpeydestä? Myönnä itsellesi, mistä todella on kysymys, hyväksy asia ja hyväksy toisen oikeus elää elämäänsä eteenpäin.
[/quote]
Sitten kun oot itse ollut tuossa samassa tilanteessa, niin lueppas tämä ERITTÄIN typerä kommenttisi uudelleen. Tuskaa tuntee tuossa tilanteessa aika monella tasolla eikä vähiten lasten tuskan takia, kun isä vaan hävisi kuvasta. Tuossa ei ylpeys esitä kyllä MITÄÄN sijaa, ei niin mitään.
[/quote]
Lasten tuska tulee eri asiasta; siinä on kyseessä isän ikävä, ja se kun he näkevät äidin olevan heikoilla. Lisäksi on ristiriita; isä on onnellinen elämässään, äiti katkeroituu, lapset eivät tiedä voivatko he iloita isänsä näkemisestä.
Eikä tuo kommentti täysin asiaton ollut, siinä oli ihan asiaakin vaikka töksähtäen esitetty; eihän tuossa oltu fyysistä väkivaltaa käytetty eli kipu on henkistä sorttia. Silloin pitää miettiä MIKÄ siellä oikeastaan sattuu; kyse siitä ettei olekaan enää miehelle ykkönen, luottamus on petetty, ylpeys on saanut pahan lommon ja on tunne että kaikki tietävät ja kaikki nauravat juuri jätetylle.
Luottamus on mennyt, mutta sen pitää olla mennyt vain tuohon exään, kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Onneksi.
Ylpeys on varmasti saanut kolauksen, pettämisen JA vielä eronkin muodossa. Tuntee olevansa huono nainen kun ei miestä pysty pitämään ja kaiken kukkuraksi ei ollut sille niin hyvä, ettei olisi toista naista löytänyt.
Noi on ihan terveitä tunteita, jonkun aikaa. Mutta kun siitä tulee vuosien kierre se on jo sairasta. Ihminen löytää itsesäälissä vellomisesta elämänsä tarkoituksen. Toivottavasti aloittajalle ei käy niin.
en ollut siis tuon töksähdellen kirjoitetun kommentin tekijä, vaan ohistelin.
Minä olen tehnyt niin että
a) sallin itseni henkisesti surra, sairastaa, tuntea kaikki ne katkeran epäreilutkin tunteet läpi niin kauan kuin tuntuu siltä. minun ei ole pakko lentää hehkeästi eteenpäin vaan minun on pakko käsitellä menneisyyteni ja kipuni ihan rauhassa.
b) en voi verrata oma prosessiani (elämää) toisten elämiin. ulkopuolelta kaikki näyttää hienolta. olen henkisesti varautunut siihen, että ex-mieheni elää loistavaa, onnentäyteistä elämää nyt ilman minua, uhraamatta sekunttiakaan minun ajattelemiseen. senkun elää, se ei ole minun tieni. minuun sattuu enemmän ja minä kasvan tästä myös henkisesti enemmän kuin jos olisin tuntematta mitään.
c) vaikken nyt näe elämääni loistavana ja hienona, koska olen jätetty petetty ja yksin vastuussa, uupunut yh-äiti, onhan tässä hienot puolensa. minä saan olla läheinen lasteni kanssa ja jakaa normaalin arjen heidän kanssaan. siitä seuraa vain plussia tulevaisuudessa. minä saan onneni esim. leivontakekkereistä lasten kanssa tms, ystävistäni, kodin siivoamisesta, uudesta sohvasta! ja joku voi nähdä ulkopuolelta minun elämäntilanteeni ideaalina, rohkeana, kauniina, inhimillisenä, kun uskallan myöntää heikot kohtani ja tutustua niihin, kasvaa niistä.
Ja hankkiudu eroon kaikesta mikä muistuttaa vanhasta jatkuvasti arjessa, minä ainakin hävitin monet vanhat huonekalut ja sisustin uudelleen täysin oman makuni mukaan, kaikki vanhat häälahjat yms muistot kaappien perällä, pois vaan, se auttaa luopumisprosessissa.
Minusta oli ihanaa aloittaa puhtaalta pöydältä sillä tavoin, kaikki vanhat pölyt pois ja
monet uudet mahdollisuudet edessä :)
Itse hävitin aikanaan kaiken mahdollisen ja pienen osan muistoesineitä, kirjeitä ja muuta piilotin kellarin nurkkaan. Nyt kun kaikesta on jo kauan, huomaan, että olisi mukavaa, jos siitä menneestä hyvästä ajasta olisi kuitenkin jotain muistoja. Kaiken kaikkiaan kun kaikki paha on poissa, haluaisi muistaa menneestä jotain hyvää. Kuulostaa hassulta, mutta tuntuu oudolta, että pitkästä elämänvaiheesta ei ole enää mitään jäljellä.
[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 10:06"]
Mikä sitten loppujen lopuksi sattuu? Jos oli onneton liitto, niin eikö ole parempi että meni? Vai onko nyt kyse pikemminkin loukatusta ylpeydestä? Myönnä itsellesi, mistä todella on kysymys, hyväksy asia ja hyväksy toisen oikeus elää elämäänsä eteenpäin.
[/quote]
Ap tässä:
En koe ylpeyttäni loukatuksi millään tavoin. Aivan alussa koin, että itsetunto sai kolauksen, mutta kun tiedän millainen kökkö mies kyseessä on ja sen, että parempiakin on todellakin olemassa. Ja jos ihan rehellinen olen itselleni, huonompaan hän vaihtoi minun näkökulmastani, mutta ehkä se toinen on parempi hänelle itselleen? Koen kuitenkin, että 55%:sti tämä on mieheni syy ja loput minun. Tietenkin olen katsonut peiliin ja miettinyt omaa osuuttani useita kertoja.
En aio katkeroitua, en heittää elämääni hukkaan, vaikka nyt mennään syvissä vesissä. Puhuminen ja ystävät ovat minulle tärkeitä.
Olen myös hyväksynyt asian täysin, mutta olin hyväuskoinen ja rakastin miestäni vielä viime kesään asti. Siitä alkoi oma toipumiseni eteen päin. Eli ydinperheen menettämistä suren eniten, en omaa ylpeyttäni. En koe miehellä olevan mitään ylpeilemisen aihetta tekojensa johdosta, saati hänen naisellakaan :D
Ja huumorihan on hyvä keino toipumiseen myös.
Eroon liittyy aina surutyö, siksi kommenttisi on julma ja ymmärtämätön. Entäpä jos itse olet joskus elämässäsi samassa tilanteessa? Noin minäkin olisin saattanut joskus ajatella. Ymmärtämystä itseä, elämän moninaisuutta ja hetkistä nauttimista - niitä olen saanut oppia.
-ap
Alue: Aihe vapaa
tsemppiä sinulle valtavasti