ura, opinnot vai pikkukakkonen?
Ihminen voi olla onneton, ensimmäisen lapsen hoitovapaan aikana kaipasin kuumeisesti työelämään. Työ oli minulle tärkeää ja oman identiteetin rakentuminen sen ympärille. Kun pääsin takaisin työelämään, huomasin, etten enää pysty panostamaan työhöni niin kokonaisvaltaisesti kuin aikaisemmin ennen lasta, työpäivät ovat rajalliset ja haluan jaksaa vielä kotonakin lapsen kanssa iltaisin. Työ veisi minut mennessään, jos päästäisin irti ja menisin siihen imuun mukaan. Aikoinaan se antoi minulle paljon, itseluottamusta, itsekunnioitusta jne. mutta nykyään saan arvostusta muuallakin ja tunnen olevani tärkeä, kotona nimittäin.
Olen 28 -vuotias yhden korkeakoulututkinnon omaava yhden lapsen äiti. Enää en tiedä, tahtoisinko toisen lapsen, jos meille siihen annettaisiin mahdollisuus, haluaisinko opiskella lisää vai haluanko panostaa uraan?
Tuntuu että olen onneton, kun en ole onnellinen missään. Tai onnellinen kyllä, mutten aivan tyytyväinen. Kotona ahdisti arkirutiinit, hiljaiset sisällä kyhnäämispäivät, toimettomuus ja työelämässä taas jatkuva paine, kiire ja riittämättömyyden tunne. Kallonkutistajalleko tässä pitäisi hakeutua, jotta elämäänsä löytäisi jonkinnäköisen järjen, eikä jatkuvasti narisis tilanteestaan?
Onko muita samanlaisten asioiden kanssa painiskelevia?
Kommentit (2)
töitä ohella tehdessä ja pikkukakkosta odottaessa :) Meillä esikoinen keväällä 5 v. ja itse olen pian 23 v.
Pidän vuoden äitiysloman, sen jälkeen jatkan reilun vuoden opintoja ja sen jälkeen jos löytyy, niin menen töihin...Sitten olisi vielä edessä opettajan pätevyyden saaminen, jonka teen sitten työn ohella, jos hyvin käy.
olen päättänyt tehdä lapset nuorena, käydä koulun ja sen jälkeen olla vasta " kunnolla" täysipäiväisesti töissä. Ajattelin, että kerkeän olla vielä monenmonta pitkää vuotta töissä ;) Mutta lapsia en halua enää nelikymppisenä!
Onhan tämä hiukan rankkaa, mutta vaihtelevaa. Yksikään päivä ei oikeastaan ole samanlainen :D
Tuo olisi voinut olla minun kirjoittama aloitus, niin samanlaisia ajatuksia liikkuu päässäni. Paitsi ehkä en olisi kehdannut edes nimettömänä tunnustaa, että koskaan en ole täysin tyytyväinen...Vaikka toisaalta en koskaan ole ollut yhtä tasapainoinen, ehkä jopa onnellinen.
Tilanne on siis kutakuinkin sama kuin sinulla. Ensimmäinen lapsi on kohta 2-vuotias. Palasin töihin lapsen täytettyä 1v. Kotona ollessa tein vähän sivutoimisia oman alan töitä ja ne tuntuivat pelastavan kotona nyhjäämiseltä. Silti tuntui turhan työläältä, koska mies tekee pitkää päivää ja matkustaa paljon. Töihin paluu oli aluksi mielettömän mukavaa. Nyt en enää tiedä. Arvon myös noiden vaihtoehtojen välillä: ura, opinnot vai pikkukakkonen. Kaikkea ei voi saada, kuten ehkä joskus ajattelin. Ei ainakaan heti. Perheemme on myös mahdollisesti muuttamassa joksikin aikaa ulkomaille miehen työn perässä. Ahdistaa, kun tuntuu siltä, että suuria muutoksia on tulossa, mutta kukaan ei vielä tiedä mitä ne ovat. Toisaalta toivottaisin muutokset tervetulleeksi ja ahdistaa, kun ei tapahdu mitään.