En ole katkera, mutta inhoan mun vl-taustaa.

Sain vasta nyt luettua viestit ja itken. Niin, oikeasti mä varmasti tarvitsisin apua. Sellaista kuuntelevaa korvaa. Miehelle olen yrittänyt jutella ja laittaa sähköpostiakin, jos ollut jotenkin minulle vaikea asia. Hän ei joko vastaa mitään, ei ole kuulevinaan tai vastaa ylimalkaisesti ja vaihtaaa puheenaihetta. En tiedä miksi. Ei osaa puhua omista tunteistakaan. Mä oon niin h****n yksin tän asian kanssa.

Yksi ilta yksi läheisistäni oli yrittänyt soittaa. Ajattelin, että jos kylään tulossa, kun on kesälomalla. Mutta ei, vaan kyseli apua arjen investointiinsa.

Miten opin rakastamaan itseäni niin paljon, että otan ihan käytännön tasolla itseni huomioon? En ole käynyt missään yksin kymmeneen vuoteen. Minulla ei ole harrastuksia. Olen 24/7 joko perheen käytössä tai töissä. Kuulostaa pahalta. Ja silti mä tästä heti kirjoittamisen jälkeen alan tekemään ruokaa perheelle. Missä mun elämä on?

En sääli itseäni. Rakastan perhettäni ja kotiamme. Pidän kotihommista. Mutta mä olen vain kadottanut itseni niin syvälle, etten enää löydä sitä.

Miten pääsisin Martan roolista Marian rooliin?

Olen miettinyt tätä kirjoitustasi monta päivää, se koskettaa minua syvältä. Olen itse vl ja ilahduin tavastasi puhua yhteisöstämme. itse olen hyvin samanlaisista lähtökohdista, kiltti esikoistyttö. En kuitenkaan koe joutuneeni kotona kannattelemaan perhettämme, äiti ei valitellut asioitaan minulle enkä joutunut hirveästi raatamaan. Oli harvinaista herkkua, jos vanhemmat joskus kävivät kahdestaan jossain (kaupungilla tms) ja saimme olla keskenämme :)

mikä minua tässä eritysesti koskettaa on se, että nyt meidän perhe on se ( liian) iso mustalammasporukka. Pääosa sukulaisistamme ei ole vl:iä. Ja me olemme niitä, jotka auttavat, jos apua tarvitaan. Kaiketi oletetaan, että olemme niin tottuneita työn tekoon. Muuten saamme olla suhteellisen yksin ja usein koen syvää yksinäisyyttä ja tilanteita, joita eräs ystäväni kuvasi sanalla kaltoinkohtelu. Niinpä uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu. 

Itsekin olin jokin vuosi sitten vastaavassa tilanteessa, 24/7 perheen käytössä ja palveluksessa. Opiskelu oli minulle se juttu eheytymiseen ja itseni huomioimiseen. Sinulla ilmeisesti on ammatti ja työ, mutta mistä muusta olet haaveillut? Toteuta se nyt! On vähän kliseistä ehdottaa jotain harrastusta, mutta tällaiset asiat oikeasti toimivat. 

Perhepiirissä voisit ehdottaa vaikkapa yhteistä kirpparireissua siskoillesi. Onko teillä yhteisiä perinteitä? Minusta voisit myös sanoa, että koet jääneesi yksin. Ehkäpä he saisivat tästä ajattelemisen aihetta. Tee pieni reissu miehesi kanssa ja pyydä sukulaisiltasi lastenhoitoapua. Olethan itsekin auttanut. 

Väsymyksesi takana voi olla sitäkin, että haluat todistaa pärjääväsi päätöksestäsi huolimatta. Et saa kuitenkaan keltään kannustusta ja tunnustusta ja väsyt siksi. jos mies ei ole vl- taustainen hänen voi olla vaikea tajuta ongelmaasi. Löytäisitkö jonkun toisen kuuntelijan tai ammattiapua? 

Itse olen jonkin verran etsinyt apua tilanteeseeni netin kautta ja kirjallisuudesta. Satunnaisia toivon sanoja sieltä ja täältä. Mitä olen kuvitellut oppineeni ? 

-Ei tarvitse yrittää miellyttää, jos siitä ei ole mitään "hyötyä" . Riittää tunnustaa oman jaksamisen rajat. 

-Kun lapseni ovat aikuisia ja heillä on omat perheet, tulen kohtelemaan heitä ehdottoman tasapuolisesti mm. vakaumuksesta riippumatta. Haluan myös vaalia perheeni yhteyttä, vaikka me kaikki vanhenemme. 

-Kotoani olen oppinut vastuullisuutta ja oma-aloitteisuutta ja olen hyvä ja tunnollinen työntekijä. Se ei nykyaikana ole itsestäänselvyys. 

Tässäpä jotain, tsemppiä ja halaus sinulle ap!

Taas sä aloitit. Etkö olekin se mielisairaalasta kirjoittava, joka aloittaa näitä VL-viestejä noin 10 päivässä. Eikö lääkityksesi tehoa?

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 12:41"]

Taas sä aloitit. Etkö olekin se mielisairaalasta kirjoittava, joka aloittaa näitä VL-viestejä noin 10 päivässä. Eikö lääkityksesi tehoa?

[/quote]

Eihän tässä viestiketjussaollut mitään mielisairasta, päinvastoin. Varsin kypsää aikuisen naisen pohdiskelua. Tsemppiä kaikille vl-kulttuurista irti päästänelle, samankaltaisia ajatuksia pohdiskelevat myös monet ei-vl mammat.Sitä sanotaan kait aikuistumiseksi :-)

Hyvää ja aurinkoista kesää ihan kaikille!

Harmittaa, kun yleensä mitään kirjoitin. En ole tänne koskaan ennen kirjoittanut tästä asiasta  ja heti ehdotetaan mielisairaalaa. Tsemppiä edelleenkin aplle ja muille! 

-kymppi

Tänään on se päivä, jolloin voit ottaa huomioon omiakin tarpeitasi!

Luulin otsikon perusteella kirjoitustasi toisenlaiseksi.

Tiedät itsekin ohjeen: ota aikaa itsellesi. Jos tunnistat itsessäsi kiltin tytön syndroomaa niin yritä ravistella se irti..

Ehkä voisit löytää uusia ystäviä, sellaisia, joiden kanssa auttaisitte vastavuooroisesti.

Olen itse kilojeni kanssa kamppaillessa huomannut, että laihduttamiseenkin täytyy olla aikaa. AIkaa nimenomaan itselleen.

Huomaat, ettei minulla mitään järisyttävän uusia ideoita ole mutta toivon sinulle kaikkea hyvää!

Täältä tulee virtuaalihalaus ja tukea sinulle. Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin, itselläni tausta uskonnollisessa yhdistyksessä tosi eri kuin sinulla.

Ihmiseen juurtuu lapsuuskodin asiat sille ei voi mitään.

Tekstissäsi kerrot, että sinuun ollaan yhteydessä jos joku tarvitsee apua. Apu on siis vain yhteensuuntaan ja sille on tehtävä ensimmäseksi loppu.

Opettelet kieltäytymään kohteliaasti. Sanot että sinulla on silloin jotain muuta vaikka keksit sen ei siis tarvitse olla todellinen.

Lapsillesi annat iänmukaisia tehtäviä, et toki saa kuormittaa heitä liikaa. Miehesi kanssa tasavertainen suhde.

Itselläni on myös kiltin tytön syndrooma ja vanhempien miellyttämisen tarve edelleen. Salaan asioita joita tiedän etteivät hyväksy jne. Kaksoiselämää tavallaan, onhan tämä raskasta. En halua kuitenkaan katkaista välejä lapsuuskotiin joten siksi "taiteilen trapetsilla".

Yksi juttu, oletko hakenut apua tuolta http://www.uskontojenuhrientuki.fi/

itselläni ei ole rohkeus riittänyt. Olen kyllä lukenut netistä erilaisia sivustoja vaikken ole rekisteröitynyt mihinkään ja saanut valtavasti tukea jo siitä että olen lukenut muiden kokemuksia - emme ole ainoita uskonnon uhreja.

Täällä yksi kohtalotoveri, joka ei ole vl-perheestä ja sielläkin perheen ainoa lapsi, mutta perheen vaikeuksien keskellä yritti pistää koko lapsuuden omat tarpeet syrjään ja sinnitellä eteen päin.

Nyt aikuisenakin huomaan, että kaipaisin sellaista, että joku sanoisi, että riität, teet tarpeeksi, nyt voit huilata, ota rennommin. Kiloja on kertynyt tännekin, koska oma aika on se, mistä ensimmäiseksi nytkin nipistän läheisten ja töiden mennessä edelle. 

Ap:lle hali ja voimia ja viisautta rämpiä tiensä tunnelista valoon!

Kaikista tärkein lähtökohta on sen havaitseminen, että on tähän saakka huolehtinut vain muista -itsensä unohtaen. Sitä tekee vuosia ja vuosia ikään kuin automaattisesti, kunnes huomaa oman väsymyksensä, niin kuin sinä nyt.

Pystytkö puhumaan miehesi kanssa asiasta? Miten voisitte yhdessä miettiä, millä tavalla uupumustasi voisi helpottaa? Se, että toinen ottaa todesta väsymyksen, auttaa jo vähän. Mutta suurin työ on muuttaa omaa toimintaansa, joka on automatisoitunut ohjautumaan vain toisten tarpeista. Sitähän on tehnyt vilpittömästi ja rakkaudella, niin kauan kuin on jaksanut. Hirveän iso asennemuutos on tarpeen siinä, että alkaa ottaa oman jaksamisen rajat todesta ja omat tarpeet todesta myös. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta itseä kohtaan.Siihen asennemuutokseen tarvitsee voimaa ja tukea. Pyydä sitä omalta mieheltäsi ja joltakin luotettavalta ystävältä tai ammattiauttajalta.

Muuten, ei Jeesuskaan käskenyt ehdyttää itseään. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, sanoi hän. Mitä, jos alkaisit rakastaa itseäsi niin kuin lähimmäistäsi.

<3 teille! Luen vastaukset illalla ajatuksen kanssa. Nyt lähdetään lasten kanssa pihalle. Onneksi aurinko paistaa.

Hyötyisit varmasti terapiasta tai ainakin keskusteluavusta, jota antas ulkopuolinen ammattilainen. Tsekkaa kotikuntasi ja terveydenhoidon kuraattori ym palvelut, tai mene suoraan yksityiselle. Elämäsi paras investointi, lupaan!