mua oksettaa tämä yksinäisyys,mulla ei kertakaikkiaan

sama täällä, välillä hyväksyn yksinäisyyteni ja sen etten ole pystynyt luomaan kontakteja työkavereihin, välillä hukun huonommuuteeni ja ulkopuolisuuteeni.Nykyisin se ei enää haittaa muualla kuin työyhteisössä, ahdistun hirvittävästi töihin menosta.Päivä sujuu kyllä sitten jotenkuten vaikka kieltämättä on raskasta olla ulkopuolinen vaikka  minua ei varsinaisesti syrjitä töissä, työajanulkopuolisissa menoissa vain.Ei koskaan kutsuta läksijäisiin tms. työpaikan juhliin.Kotona nautin omasta olostani lapseni kanssa.En vain ymmärrä miten tässä näin kävi koska vielä kymmenen vuotta sitten kuuluin porukaan (eri työpaikka) ja minulla oli muutenkin ystäviä.Nyt lapseni (tärkeimpäni) miesystävä jota tapailen kerran viikossa ja 3 ihmistä joiden kanssa soittelemme harvakseltaa.Yhden ihmisen kanssa harratamme yhdessä noin kerran kuussa , muuten emme pidä yhteyttä.Siitä, että joku olisi käynyt kylässä luonani on varmasti yli puoli vuotta aikaa.Itse yritän joskus kutsua vieraita tai suunnitella yhteistä tekemistä mutta vastaus on aina ei. Voisin vallanmainiosti muuttaa lapseni kanssa vaikka toiselle paikkakunnalle ilman että kukaan huomaisi, paitsi esimies töissä, kun saisi irtisanomisilmoituksen.Miten minusta on tullut kymmenessä vuodessa sosiaalinen hylkiö ? 

Up

up

tekin katositte :(

Hei ap!

Miten sinuun saisi yhteyden? Minulla on samanikäinen lapsi, mies aina töissä ja asun Espoossa. Täällä kotona ja av:lla lomaa vietetään kun rahat on tiukilla...

38 mulla ei ole mitään anonyymiä s.postia,onko sinulla?

ap

Olen 38. Ei ole anonyymiä s-postia minullakaan...Missäpäin liikut lapsesi kanssa? Me asumme lähiössä junaradan varrella. En uskalla tarkemmin laittaa...

asutaan pohjois-espoossa

ap

Olen 38. Itse tykkäisin tavata ihmisiä nyt lomalla, mutta arki kun se alkaa on niin rankkaa että sitten yhteydenpitoon ei ole oikein voimavaroja. Lähinnä se ylös klo 5.45 ja työt ja kotityöt sen jälkeen ja lapsenhoito usein yksin :-( Harmi että et asu lähempänä. Onko lapsesi muuten tyttö vai poika? minulla on tyttö.

Täällä sama juttu. Mulla on ollut ystäviä, nuoruusvuosien jälkeen vähenevissä määrin, enää ei muutamaan vuoteen ketään. Ihmiset jääneet eri syistä, jotkut minun tahdostani (pahaa päihdeongelmaa tms), mutta yleisesti ottaen ihmiset on vaan kadonneet.  Mäkin ymmärrän, että mussa on jotain mitä muut kokevat negatiivisesti, en vaan tiedä oikein että mitä. Viime vuosina, kun olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, on kaava aika ihmeellinen, en tajua: Joku ihminen, vaikka työkaveri tai naapuri, ottaa kauheasti kontaktia ja antaa ymmärtää, että haluaa olla tekemisissä ja kaveri. Alkaa soitella vapaa-ajalla, mitä jatkuu jonkun aikaa, jutellaan ja ehkä tavataankin. Mutta kun MINÄ soitan hänelle, oikeasta asiastakin, kerran tai parin jälkeen ei mitään kuulu enää, ja otetaan etäisyyttä. Se sitten siitä. Osaako joku selittää, mikä ihmeen reaktio tuo on, miksi ensin esittää kaveria, ja kun itse ottaa yhteyttä, ihminen lopettaa samantien? Mikään muu ei ole toisin, kuin se, että yhteydenotto tuli minulta.

Menee tämä näinkin, ei ketään kelle soittaa, ei kukaan soita mulle, ja kaiken teen yksin. Jotenkin lohduttaa, että en ole ainoa.

42 mulla on poika--välimatka ei sinänsä ole ongelma,mulla on auto käytössä.

Voimia teille kaikille yksinäisille. Olin yksinäinen noin vuoden päivät eikä sitä ennen ollut käynyt mielessä, millaista se olisi tai että edes olisin joskus yksinäinen. Yksinäisyyteni teki monista asioista vaikeamman tuntuisia kuin mitä ne oikeasti olisivat olleet, jos en olisi ollut niin allapäin ja peloissanikin yksinäisyyden takia. En kehdannut myöntää yksinäisyyttäni kenellekään. Asiaa ei helpottanut elämääni tullut uusi henkilö, joka piti etäisyyttä ja jonka kanssa minulla oli torjuttu olo. En uskaltanut näyttää hänelle yksinäisyyttäni, vaikka en olisi ripustautunut häneen. En kaatanut ongelmiani hänen niskaansa. En roikkunut. Päätin itse kävellä pois hänen elämästään, vaikka minulla oli jo jatkuvasti sellainen tunne kuin hukkuisin ja yrittäisin viimeisillä voimillani pysytellä pinnalla.

Olin yksinäisyyteni lisäksi hankalassa elämänvaiheessa. Pelkäsin, että en pystykään siirtymään eteenpäin siitä pisteestä, jolloin olisin epäonnistumisen lisäksi ollut yksinäinenkin vielä kauemmin. Pelkäsin tulevaisuutta. Mutta en menettänyt uskoani siihen, että JOSKUS, olkoonkin sitten vaikka vuosien päästä, en enää olisi yksinäinen. Siihen ei onneksi kulunut vuosia, kun pääsin eteenpäin ja sain uusia ihmisiä ympärilleni. Enää en pelkää yksinäisyyttä, koska en usko, että voisin ikinä olla niin yksinäinen ja eksyksissä kuin olin silloin. Ja selvisin siitäkin. Yksinäisyys on väliaikainen tila. Uskon, että pitää vain olla kärsivällinen...

Tämä on ensimmäinen kerta, kun avaudun aiheesta missään.

Kerro tarkemmin! Ikäsi ja miksi olet tuollaisessa tilanteessa?

Missä suuntaa asut? Mikä elämäntilanteesi on?

ikää on 41v,kaikki ystävät ovat vaan kaikonneet ympäriltä muuttuneiden elämäntilanteiden vuoksi.Olen lihonnut kovasti ja tarkoituksella jättäytynyt kaikista treffailuista kun tuntuu,että muilla menee niin mahtavasti,on asuntoa,uraa,urheilua ym ja mulla tämä iltatähti mihin olen ihan sidoksissa,mies tekee pitkää päivää ja kituutetaan päivästä toiseen--tympäisee yksinkertaisesti.Paras ystävä löytänyt uusia parempia avioeronsa myötä,siitä olen katkera ja en tunnu pääsevän yli

ap

Oletko yrittänyt lämmitellä vanhoja ystävyyssuhteitasi? Vai oletko aina ollut yksinäinen?

monesti yksinäiset kuvittelee, että kukaan ei tykkää heistä tai halua viettää aikaa kanssaan (=huono itsetunto). Ongelma on kuitenkin usein siinä, että huonolla itsetunnolla varustettu ei kykene tasavertaiseen suhteeseen: pitää myös itse olla aktiivinen sopimaan treffejä!

Onko sinulla lapsia? Pienten lasten kanssa voi perhekahviloissa tutustua uusiin ihmisiin. Jos tuntuu, että samanhenkistä seuraa ei löydy helposti, kannattaa sitä etsiä harrastusten kautta. Vaikka marttakerhosta tai jumppasalilta.

en ole aina ollut yksinäinen,mutta olen aina ollut se aktiivinen osapuoli pitämään yhteyttä ja sekin alkoi rasittamaan.olen aina se jolle soitetaan kun on murheita,sairauksia mistä tarvitsee neuvoja (olen alalla),sitten kun kitse tarvitsisin olkapäätä sitä ei ole,joten olen tarkoituksella jättäytynyt porukasta jos näin voisi sanoa

ap

on lapsia,mutta isoja eli ei tule käytyä puistoissa ym

ap

No sitten meitä on kaksi. Niin tutulta kuulostaa. :(

No mulla ei ikinä ole ollut sitä ystävää, tai ehkä yläasteella oli. Mutta nyt jo yli nelikymppinen, eikä ole sitä miestä edes. Sekin mulle riittäisi ihmissuhteeksi, mutta en enää jaksa yrittää.

Näin on vain parempi, enää mulla ei masentuneena ole voimiakaan pitää yllä mitään eikä jaksaa tavata, mutta en kyllä luottaisikaan kehenkään koska kukaan ei aiemminkaan ole piitannut seurastani, vaan tulin jo kouluaikoina aina hylätyksi kun "kaveri" sai kenet tahansa muun kaverikseen.

Tää palsta on mun ainoa sosiaalinen ihmissuhteeni, ja tääkin syytää yleensä paskaa niskaan, joten mussa on vaan jokin hirveä vika.