mua oksettaa tämä yksinäisyys,mulla ei kertakaikkiaan

Mitä jos hyväksyisit yksinäisyytesi ja lakkaisit sen suremisen? Siis koko yksinäisyysasian ajattelemisen ja toisenlaisen elämän toivomisen?

Itse olen 39, ja olen paljon kärsinyt elämässäni yksinäisyydestä, aina koulukiusaamisesta totaaliyksinäiseen (parisuhteettomaankin) aikuisuuteen asti. Viime vuosina olen kuitenkin oppinut hyväksymään yksinäisyyteni ja huomannut, että ei yksinäisyys kärsimystäni aiheuta, vaan se mitä ajatuksia minä päässäni pyörittelen yksinäisyydestä. Eli sitä sisäistä puhetta "voi voi kun minä olen taaskin yksin, en ole viikkoon puhunut kellekään edes", "kaikilla muilla on edes joku" jne. Minä huomasin sen sisäisen puheen, päätin lopettaa sen aina kun huomaan että levy pyörähti taas käyntiin - ja kas, yksinäisyys onkin nyt ihan mukavaa! 

Olen nyt lomalla ja en ole lomani aikana puhunut muuta kuin jotain tyyliin "Hei" kaupan kassalle. Olen silti tosi onnellinen. Olen kävellyt luonnossa, siivonnut, lukenut kirjoja, nettaillut, pelannut tietokoneella, opetellut origamien taittelua, sen sijaan että istuisin sohvassa märehtimässä yksinäisyyttäni.

mä märehdin,oikein kiersikelen yksinäisyydessäni,luen facebookista entisten ystävieni sosiaalisesta elämästä ja suren--mä en vaan kestä tätä! on mulla puoliso joka on mun ystävä myös,mutta ei sen kanssa ole samanlaista

ap

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 22:22"]

Mitä jos hyväksyisit yksinäisyytesi ja lakkaisit sen suremisen? Siis koko yksinäisyysasian ajattelemisen ja toisenlaisen elämän toivomisen?

Itse olen 39, ja olen paljon kärsinyt elämässäni yksinäisyydestä, aina koulukiusaamisesta totaaliyksinäiseen (parisuhteettomaankin) aikuisuuteen asti. Viime vuosina olen kuitenkin oppinut hyväksymään yksinäisyyteni ja huomannut, että ei yksinäisyys kärsimystäni aiheuta, vaan se mitä ajatuksia minä päässäni pyörittelen yksinäisyydestä. Eli sitä sisäistä puhetta "voi voi kun minä olen taaskin yksin, en ole viikkoon puhunut kellekään edes", "kaikilla muilla on edes joku" jne. Minä huomasin sen sisäisen puheen, päätin lopettaa sen aina kun huomaan että levy pyörähti taas käyntiin - ja kas, yksinäisyys onkin nyt ihan mukavaa! 

Olen nyt lomalla ja en ole lomani aikana puhunut muuta kuin jotain tyyliin "Hei" kaupan kassalle. Olen silti tosi onnellinen. Olen kävellyt luonnossa, siivonnut, lukenut kirjoja, nettaillut, pelannut tietokoneella, opetellut origamien taittelua, sen sijaan että istuisin sohvassa märehtimässä yksinäisyyttäni.

[/quote] No noin mulla on aina, kun mulla ei ole edes sitä työyhteisöä. Tavallaan ymmärrän ap:tä, kun joskus tärähtää aina mieleen että miten tää voi mennä näin, miksei 40 vuoteen kukaan ole halunnut tyrkyttää itseään seuraani enkä minäkään ole kelvannut vaikka olen tyrkyttänyt, miten voi olla ettei musta tykätä. Ja että kuinka outoa tän täytyy olla kun aina toitotetaan niistä ystävistä, että kai niitä sitten on kaikilla muilla.

Toisaalta en ymmärrä sitten sitä, että jos on mies ja perheenjäsenet, onko se mieskään oikea, jos ei se riitä ystäväksi.

t.9

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 22:26"]

mä märehdin,oikein kiersikelen yksinäisyydessäni,luen facebookista entisten ystävieni sosiaalisesta elämästä ja suren--mä en vaan kestä tätä! on mulla puoliso joka on mun ystävä myös,mutta ei sen kanssa ole samanlaista

ap

[/quote]

Välillä teen itsekin tuota. Märehdin ja surkuttelen. Sittne muistan, että ei se välttämättä ole ihan noinkaan se, mitä ihmiset FB:ssä kirjoittaa.

Mistä päin sinä olet? Olen samanikäinen, melkein ystävätön.

Missä päin olette? Pankaa anonyymit s- postios niin samassa tilanteessa olevat vois tavata?

tässä esimerkki.2 viikkoa sitten soitin ystävälleni,jonka kanssa ollaan tunnettu opiskeluajoilta eli vuodesta -89 lähtien,hän oli varattu ja ei pystynyt puhumaan,mutta sanoi pirauttavansa takaisin hetken päästä--niin hetken,nyt on mennyt 2 viikkoa! mä en oikeasti ole tärkeä kenellekkään,en koskaan ole "etulinjassa" vaan aina ilmeisesti se viimeinen oljenkorsi,säälittävää on se,että olen kuvitellut olevani tärkeämpi.

ap on espoosta

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 22:26"]

mä märehdin,oikein kiersikelen yksinäisyydessäni,luen facebookista entisten ystävieni sosiaalisesta elämästä ja suren--mä en vaan kestä tätä! on mulla puoliso joka on mun ystävä myös,mutta ei sen kanssa ole samanlaista

ap

[/quote]

Miksi valitset kiduttaa itseäsi märehtimällä ja lukemalla sellaisia fb-päivityksiä jotka saavat sinut surulliseksi? Se nimittäin on ihan valinta.

Aina voi koittaa laajentaa ystäväpiiriä, mennä johonkin missä on ihmisiä, vaikka baarissa sitten jos ei muualla :))

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 22:28"]

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 22:22"]

Mitä jos hyväksyisit yksinäisyytesi ja lakkaisit sen suremisen? Siis koko yksinäisyysasian ajattelemisen ja toisenlaisen elämän toivomisen?

Itse olen 39, ja olen paljon kärsinyt elämässäni yksinäisyydestä, aina koulukiusaamisesta totaaliyksinäiseen (parisuhteettomaankin) aikuisuuteen asti. Viime vuosina olen kuitenkin oppinut hyväksymään yksinäisyyteni ja huomannut, että ei yksinäisyys kärsimystäni aiheuta, vaan se mitä ajatuksia minä päässäni pyörittelen yksinäisyydestä. Eli sitä sisäistä puhetta "voi voi kun minä olen taaskin yksin, en ole viikkoon puhunut kellekään edes", "kaikilla muilla on edes joku" jne. Minä huomasin sen sisäisen puheen, päätin lopettaa sen aina kun huomaan että levy pyörähti taas käyntiin - ja kas, yksinäisyys onkin nyt ihan mukavaa! 

Olen nyt lomalla ja en ole lomani aikana puhunut muuta kuin jotain tyyliin "Hei" kaupan kassalle. Olen silti tosi onnellinen. Olen kävellyt luonnossa, siivonnut, lukenut kirjoja, nettaillut, pelannut tietokoneella, opetellut origamien taittelua, sen sijaan että istuisin sohvassa märehtimässä yksinäisyyttäni.

[/quote] No noin mulla on aina, kun mulla ei ole edes sitä työyhteisöä.

[/quote]

Ei minullakaan ole varsinaisesti työyhteisöä, teen erittäin itsenäistä asiantuntijatyötä konsultointina. Ja mieluiten teen etätyönä aina kun mahdollista koska olen havainnut että saan parhaiten aikaan yksin kotona. Minusta on tullut aika hyvä cityerakko jo :)

Viisasta puhetta kympiltä!

Nauti yksinäisyydestäsi jatkossakin :)

no märehdin varmaan just siks,että olen niin säälittävä tapaus,kait mä salaa toivon,että joku laittaa mulle viestiä ym.

ap

missäpäin te muut yksinäiset asutte? oletteko perheellisiä,työelämässä?

ap

8 on Helsingistä

Kuinkas sinuun ap saisi yhteyden? Mäkin asun Espoossa, 38v., pari pientä lasta. Uusia tuttavia mahtuisi elämään :)

Olen itse ollut aivan samanlainen ystävä, kun kerroit. Apu kelpasi, mutta silloin kun itse olisin tarvinnut vaikka kuuntelevaa korvaa, niin ei mitään. Potkin sitten kerran suutuspäissäni tällaiset hyväksikäyttäjät pois elämästäni, jäljelle jäi vain yksi ystävä, jonka kanssa harvakseltaan nähdään. Eletään molemmat tässä neljän kympin molemmin puolin ruuhkavuosia. Kaipaisin kipeästi uusia ystäviä.

Olen joskus yrittänyt ottaa yhteyttä lapsuuden tosi hyviin ystäviin, mutta siitä ei ole tullut mitään. Tuntuu, että ne entiset bestikset nykyään kokevat mut tosi vastenmielisenä. Eivät ensimmäisen kontaktin jälkeen enää vastanneet soittoihin ja hyvä niin, en tykkäisikään olla kenellekään mikään velvollisuus.

Onkohan näissä meidän tilanteissa jotain neljänkympin kriisiä ilmassa? Tuntuu, että tässä vaiheessa alkaa oma persoonallisuus olla itselle aika selvillä. Minä esimerkiksi olen hyväksynyt itseeni tietyllä tapaa negatiivisiakin piirteitä, esim. en ole enää liian kiva vaan toimin siten, että asiat sujuvat. On ristiriita siinä, että tälläinen nössön näköinen nainen onkin tosi kova luu kaikenmoisille hyväksikäyttäjille ja vastaaville. Neljänkympin myötä alkaa ulkoiset avutkin himmenemään, se sisäinen juttu ratkaisee. Kaikki eivät sitä vaan näe.

[quote author="Vierailija" time="17.07.2013 klo 22:35"]

tässä esimerkki.2 viikkoa sitten soitin ystävälleni,jonka kanssa ollaan tunnettu opiskeluajoilta eli vuodesta -89 lähtien,hän oli varattu ja ei pystynyt puhumaan,mutta sanoi pirauttavansa takaisin hetken päästä--niin hetken,nyt on mennyt 2 viikkoa! mä en oikeasti ole tärkeä kenellekkään,en koskaan ole "etulinjassa" vaan aina ilmeisesti se viimeinen oljenkorsi,säälittävää on se,että olen kuvitellut olevani tärkeämpi.

ap on espoosta

[/quote]

up

up

Ap, avauksesi voisi olla minun kirjoittamani. Olin se, joka kuunteli, auttoi, järjesti tapaamisia ja organisoi. Sitten hankalassa elämäntilanteessa väsyin tekemään aloitteita. Juuri kukaan ei ole ottanut puoleen vuoteen yhteyttä. Kysyin ihan yhtä pientä asiaa yhdeltä kamultani, niin eiköhän tullut kymmenkunta tekstiviestiä aiheesta miten hankalaa HÄNEN elämänsä on. Siitäkin huolimatta että hän hyvin tietää tilanteeni.

Ap, siis minkä ikäinen tuo "iltatähti, johon olet täysin sidoksissa" on? Kun toisessa kommentissa sanoit että lapsesi ovat jo isoja etkä käy missään puistoissa tmv.

Eikä silläkään nyt niin väliä, mutta jäi ihmetyttämään.

Minä olen varmaan tuon ystäväsi kaltainen, vaikka lupaan soittaa, se saattaa unohtua. Kun aina on joku juttu menossa ja sitten unhoittuu. Ja toisekseen mä en halua puhua puhelimessa, mieluummin tapaan ihmisen nokitusten. Sama juttu täällä töissä, en mielelläni soita vaan painelen kollegan huoneeseen puhumaan naamatusten. Välttelen puhelinta kuin ruttoa.

Itse olin aina se viimeinen oljenkorsi ja olen edelleen, aina mietin että nyt saa riittää että en ota yhteyttä keneenkään enään, että saavat kerrankin kysyä minua. Ongelma itsellä on se että olen niin "lyhytvihainen" että unohdan minun laiminlyömisen parissa päivässä ja taas olen järjestämässä ja kyselemässä. Silloin tällöin tuntuu pahalta mutta olen oppinut nauttimaan pienestä, ja olen alkanut saamaan sellaisia ihmisiä ympärilleni kenelle en ole se viimeinen oljenkorsi vaikka moni menee minunkin edelleni. Tsemppiä vaan sinne, ja ei kannata luovuttaa vaan olla sinnikäs, jos joku laiminlyö vaikka olet todella aktiivinen, suorastaan häiritsevä kun kyselet ja soittelet jatkuvasti niin niiden kanssa välit poikki.