Asiaa äideistä ja tyttäristä

Tai tässä tapauksessa mun äidistä ja minusta.

Lapsesta lähtien jouduin äidin mollaamaksi, en osannut mitään, ääneni oli kamala, olin lihava (60kg/170cm) Äitini sanoi monesti minun olevan vahinko jota ei olisi pitänyt tulla. Tyhmä, ruma. 

Ikinä en saanut äidiltä neuvoja missään, en kuukautisisssa, käytin wc-paperia siteenä, kun äidin siteisiin ei saanut koskea ja itsellä ei ollut rahaa ostaa siteitä (13v) Kukaan ei kysellyt mitä teen, missä kuljen, kunhan tein äidin määräämät työt, siivosin kodin kerran viikossa siis kunnolla, laitoin ruokaa joka toinen viikko, huolehdin tiskit ja hoidin pikkusisaren.

Kun minut raiskattiin ja yritin kertoa siitä äidille, hän nauroi ja sanoi älä satuile, tukisti ja käski olla hiljaa.

Nyt aikuisena, äiti odottaa että käyn hänen luona kylässä 1-3krtaan viikossa, kuuntelen hänen valitusta siitä kuinka olen huonotytär. Olen ihan tietoisesti jättänyt hänet ulkopuolelle elämästäni, koska en halua enää syyllistämistä ja haukkuja. Ja valitusta kuinka hän voi vaikka kuolla ja minä en ole pitänyt hyviä välejä häneen. 

Voisin sanoa että äitini ei ole koskaan ollut äiti minulle, minulle vain sanottiin jo lapsesta lähtien koita ymmärtää häntä, hän on sellainen omanlainen. Miksi lapsen piti ymmärtää aikuista jonka piti olla tuki ja turva lapsuudessa