Lue keskustelun säännöt.
Pettymys: mieheni on tylsä!
22.05.2013 |
Otsikko on tarkoituksella huomiotaherättävä, mutta tiivistettynä voisin kyllä sanoa noin. Tapasimme viisi vuotta sitten ja olemme seurustelleet pian 4 vuotta. Tavatessamme ja seurustelun alkuvaiheilla mies oli hirveän innostunut minun elämästäni (olen aika spontaani, saatan esim. järjestää pienellä varoitusajalla äkkilähdön ulkomaille, telttailureissun leirintäalueella, illan oopperassa tai mitä vain. Ei oikeastaan ole juuri mitään mitä en haluaisi kokeilla, rakastan arjen rutiinien rikkomista. Kuten sanottu, mies oli innoissaan tästä kaikesta aluksi. Kehui usein tuntevansa ensimmäistä kertaa oikeasti elävänsä, hän kun on aina ollut rutinoitunut ihminen. Nyt parin vuoden yhdessä olon jälkeen miestä ei enää innosta muu kuin autojen rukkaaminen autotallissa. Siellä viettää aikaa joka päivä, eikä yhteistä aikaa ole enää juuri ikinä. Ja jos on niin se kuluu usein tv:n ääressä. En saa miestä enää mukaan mihinkään, eikä hän itse ehdota koskaan mitään tekemistä. Olen ottanut asian puheeksi monta kertaa, ja mies myöntää itsekin että jotain muuta sisältöä pitäisi olla elämässä kuin työt, pihan laitto ja ne auton romut tallissa. Lapsiakaan ei ole vielä, joten nyt ehtisi vielä tulla ja mennä kuten haluaa! Mutta mikään ei muutu, tässä sitä ollaan. Saan nykyään olla iloinen jos saan miehen mukaan luontopolulle tai ravintolaan, viimeiset ulkomaanmatkat olen tehnyt ystävien kanssa. Mies ei halua käyttää rahaa sellaiseen, joskin on luvannut vielä tämän vuoden puolella lähteä johonkin minun mielikseni ( = eli oikeasti hän ei haluaisi lähteä). Nämä asenne-eromme näkyvät todellakin myös arjessa: saan käydä lenkillä useimmiten yksin, en saa vastakaikua jos kerron hyvästä lukemastani kirjasta tai mielenkiintoisesta uutislööpistä jnejne. Mitä mieltä olette tarinastani? Vaadinko liikaa vai ahdistaako minua syystäkin?
Kommentit (18)
Itse eronneena (ja kauan epäröineenä) sanoisin, että jos tuntuu siltä että liitossa ei ole kaikki kohdallaan, kannattaa kyllä erota. Itse löysin juuri itselleni loistavasti sopivan miehen.
Miten suhtaudutte esim. lasten hankintaan? Haluatteko niitä molemmat? Asuminen, minkälaisessa asunnossa / talossa, missä jne.? Kodin töiden jakaminen? Matkustamisesta jo kerroit, että miestäsi ei kiinnosta. Käykö se sinulle täältä ikuisuuteen? Onko teillä ollenkaan yhteisiä ystäviä?
Muut elämän haaveet? Haluaako miehesi hautautua autotalliin? Käykö se sinulle? Jos hän 50 v päästäkin haluaa vetäytyä pois luotasi tekemään niitä omia juttujaan, joita et voi jakaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla taas on samantyylinen ongelma parisuhteessa. Meillä menee kaksin hyvin, mutta on niin vaikea löytää yhteisiä ystäviä. Mieheni ei vaan enää halua mukaan kyläilemään minun ystävilläni, ja usein jään kotiin hänen takiaan. En hänen pyynnöstään, mutta yksin tapaisin ihmisiä paljon enemmän ja kutsuisin heitä myös kotiin paljon enemmän. Ja hänen ystävänsä taas eivät ole niin minun mieleeni, että haluaisin nähdä heitä enemmän kuin nyt mieheni aloitteesta heitä näemme. Välillä asia harmittaa paljon, välillä taas näen, että mieheni muuten on monessa asiassa upea tyyppi.
Oho, mihinkäs tuosta hävisivät kappalejaot?? Laitan tekstin uudestaan jakojen kanssa, mukavampi lukea:
Otsikko on tarkoituksella huomiotaherättävä, mutta tiivistettynä voisin kyllä sanoa noin. Tapasimme viisi vuotta sitten ja olemme seurustelleet pian 4 vuotta. Tavatessamme ja seurustelun alkuvaiheilla mies oli hirveän innostunut minun elämästäni (olen aika spontaani, saatan esim. järjestää pienellä varoitusajalla äkkilähdön ulkomaille, telttailureissun leirintäalueella, illan oopperassa tai mitä vain. Ei oikeastaan ole juuri mitään mitä en haluaisi kokeilla, rakastan arjen rutiinien rikkomista.
Kuten sanottu, mies oli innoissaan tästä kaikesta aluksi. Kehui usein tuntevansa ensimmäistä kertaa oikeasti elävänsä, hän kun on aina ollut rutinoitunut ihminen.
Nyt parin vuoden yhdessä olon jälkeen miestä ei enää innosta muu kuin autojen rukkaaminen autotallissa. Siellä viettää aikaa joka päivä, eikä yhteistä aikaa ole enää juuri ikinä. Ja jos on niin se kuluu usein tv:n ääressä. En saa miestä enää mukaan mihinkään, eikä hän itse ehdota koskaan mitään tekemistä.
Olen ottanut asian puheeksi monta kertaa, ja mies myöntää itsekin että jotain muuta sisältöä pitäisi olla elämässä kuin työt, pihan laitto ja ne auton romut tallissa. Lapsiakaan ei ole vielä, joten nyt ehtisi vielä tulla ja mennä kuten haluaa!
Mutta mikään ei muutu, tässä sitä ollaan. Saan nykyään olla iloinen jos saan miehen mukaan luontopolulle tai ravintolaan, viimeiset ulkomaanmatkat olen tehnyt ystävien kanssa. Mies ei halua käyttää rahaa sellaiseen, joskin on luvannut vielä tämän vuoden puolella lähteä johonkin minun mielikseni ( = eli oikeasti hän ei haluaisi lähteä). Nämä asenne-eromme näkyvät todellakin myös arjessa: saan käydä lenkillä useimmiten yksin, en saa vastakaikua jos kerron hyvästä lukemastani kirjasta tai mielenkiintoisesta uutislööpistä jnejne.
Mitä mieltä olette tarinastani? Vaadinko liikaa vai ahdistaako minua syystäkin?
Mies on täysin väärä sinulle. Laita paperille ylös miehesi ja suhteenne plussat ja miinukset ja keskustele asiasta miehesi kanssa. Jos temperamentit ei mitenkään kohtaa, elämä käy vaikeksi alkuhuuman jälkeen.
Minulla oli vähän vastaava tilanne, tosin en ole noinkaan aktiivinen kuin sinä. Siitä huolimatta huomasin edellisessä suhteessani päätyneeni tilanteeseen, jossa mies ei tahtonut tehdä kanssani mitään, enkä saanut irti juuri minkäänlaisia reaktioita jutellessani hänelle ym. Eksäni tapauksessa se harrastus joka vei hänen aikansa oli tietokone ja nettipelit. Lopulta päätin kuuden vuoden jälkeen erota, enkä ole hetkeäkään katunut. Lapsia meillä ei onneksi ollut, joten lähtö oli helpompaa.
Nykyisessä suhteessani olen erittäin onnellinen, huomaan että uuden kumppanini temperamentti ja mielenkiinnonkohteet sopivat paljon paremmin omiini, eikä kumpikaan joudu ponnistellen "esittämään" kiinnostusta toista miellyttääkseen, vaan kaikki tulee spontaanisti.
En tiedä sinun tapauksestasi mutta itse olen iki-ikionnellinen etten jymähtänyt aikanaan toimimattomaan suhteeseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 23:11"]
Mies on täysin väärä sinulle. Laita paperille ylös miehesi ja suhteenne plussat ja miinukset ja keskustele asiasta miehesi kanssa. Jos temperamentit ei mitenkään kohtaa, elämä käy vaikeksi alkuhuuman jälkeen.
[/quote]
Plussia ja miinuksia on aika lailla yhtä paljon... Mieheni on todellakin tylsä ja kaavoihin kangistunut, mutta silti todella rakastunut minuun (ja minäkin kyllä häneen), hellä, kunnioittava, avulias ja mukava. Mutta niin erilainen kuin minä... Turvallisuutta tässä suhteessa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta ei jännitystä, ei tekemistä, ei keskusteltavaa.
-ap-
Lähtökohtaisesti itse ajattelen niin, että on hyvä, jos puolisoissa on jotain samanlaista (etenkin arvomaailma), mutta myös erilaista, jolloin he tasapainottavat toisiaan.
Äkkiseltään kuulostaa, että miehessäsi ei ole mitään perustavaa laatua olevaa vikaa. Mies ei vaan tyydytä kaikkia tarpeitasi. Luuletko että kukaan mies voisi vastata kaikkiin toiveisiisi? Luuletko, että noihin nykyisen miehen puutteisiin voisit saada tyydytystä esim. kavereilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 23:21"]
Minulla oli vähän vastaava tilanne, tosin en ole noinkaan aktiivinen kuin sinä. Siitä huolimatta huomasin edellisessä suhteessani päätyneeni tilanteeseen, jossa mies ei tahtonut tehdä kanssani mitään, enkä saanut irti juuri minkäänlaisia reaktioita jutellessani hänelle ym. Eksäni tapauksessa se harrastus joka vei hänen aikansa oli tietokone ja nettipelit. Lopulta päätin kuuden vuoden jälkeen erota, enkä ole hetkeäkään katunut. Lapsia meillä ei onneksi ollut, joten lähtö oli helpompaa.
Nykyisessä suhteessani olen erittäin onnellinen, huomaan että uuden kumppanini temperamentti ja mielenkiinnonkohteet sopivat paljon paremmin omiini, eikä kumpikaan joudu ponnistellen "esittämään" kiinnostusta toista miellyttääkseen, vaan kaikki tulee spontaanisti.
En tiedä sinun tapauksestasi mutta itse olen iki-ikionnellinen etten jymähtänyt aikanaan toimimattomaan suhteeseen!
[/quote]
Onneksi sinä uskalsit erota, uusi suhteesi kuulostaa niin paljon paremmalta! Tunnistan kertomuksestasi mahdollisen oman tulevaisuuteni, jos asiat eivät muutu. On raskasta tuntea pettymystä toisen elämäntyyliä ja -asennetta kohtaan, ja vielä raskaampaa on tietää miten aiheuttaa tahtomattaankin paineita toiselle.
Itse en usko mihinkään "siihen oikeaan", vaan ennemminkin siihen "vähiten väärään", enkä ole ollenkaan varma että löytäisin ketään parempaa. Mieheni on kuitenkin hyvä tyyppi, ja hänestä pidetään yleisesti tosi paljon. Ehkä minulla ei ole eroon rohkeutta, vaikka muuten olenkin rohkea luonteeltani. Tosin ei minulla ole hirveästi haluakaan erota, sillä rakastan miestä kuitenkin.
-ap-
[quote author="melba" time="22.05.2013 klo 23:36"]
Lähtökohtaisesti itse ajattelen niin, että on hyvä, jos puolisoissa on jotain samanlaista (etenkin arvomaailma), mutta myös erilaista, jolloin he tasapainottavat toisiaan.
Äkkiseltään kuulostaa, että miehessäsi ei ole mitään perustavaa laatua olevaa vikaa. Mies ei vaan tyydytä kaikkia tarpeitasi. Luuletko että kukaan mies voisi vastata kaikkiin toiveisiisi? Luuletko, että noihin nykyisen miehen puutteisiin voisit saada tyydytystä esim. kavereilta?
[/quote]
Me kyllä todellakin täydennämme toisiamme - minä menen ja viiletän ja mies pitää kotia pystyssä! Arvomaailmat ovat meillä suht samanlaiset, mutta haluaisin kuitenkin jotain konkreettisempaakin yhteistä. Vaikka innon ulkoiluun, lautapeleihin, fantasialeffoihin, matkailuun, ihan mihin vain. Miehen suuri intohimo on autot, mutta siihen maailmaan en vain pääse sisälle, se ei ole minua varten. Olen enemmän luonto- kuin tekniikkaihminen. Mitään perustavanlaatuista vikaa miehessä ei silti ole.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo kuulostaa sen verran huonolta, että eroaminen olisi paras vaihtoehto nyt, kun ei ole vielä lapsiakaan.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 23:41"]
Tuo kuulostaa sen verran huonolta, että eroaminen olisi paras vaihtoehto nyt, kun ei ole vielä lapsiakaan.
[/quote]
Kiitos että kerroit rehellisesti vaikutelmasi. On vain vaikea miettiä eroa kun mitään vikaa ei ainakaan ulkopuolisen silmissä meidän suhteessa ole. Tätäkin palstaa lukiessa saa aika synkän kuvan parisuhteista: on pettämistä, väkivaltaa, alkoholismia, henkistä väkivaltaa jne. Meillä ei ole mitään noista, ei edes silloin kun menee huonommin. Tunnen jopa huonoina päivinä kuinka kovasti mies oikeasti rakastaa minua. Ja kyllä minäkin olen iloisempi silloin kun olemme yhdessä kotona, kuin ollessani yksin. Mutta kun ajattelen että loppuelämäni olisi yhtä tylsää, niin tulen surulliseksi. Mitä meillä enää on sitten vanhuksina, kun toistemme seuran pitäisi riittää? Toisaalta en usko löytäväni samanmielistä miestä kuin itse olen.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi naiset aina tälläkin palstalla itkevät kun mies ei olekaan sellainen kun he ovat luulleet....useimmilta unohtuu etteivät he itsekään ole sellaisia kuin mies on luullut
[quote author="Vierailija" time="23.05.2013 klo 00:16"]
miksi naiset aina tälläkin palstalla itkevät kun mies ei olekaan sellainen kun he ovat luulleet....useimmilta unohtuu etteivät he itsekään ole sellaisia kuin mies on luullut
[/quote]
Minä kyllä sanoisin olevani juuri sellainen kuin mies luuli! Ainakin pääpiirteittäin. Mies ihastui nimenomaan elämänasenteeseeni ja siihen spontaanisuuteen (sanottakoon että osaan siitä huolimatta pitää huolta itsestäni; käyn töissä jne.). Uutuudenviehätys on kai vain kadonnut, kun mikään ei oikein enää miestä kiinnosta.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko pohtinut, miksi tarvitset niin paljon ulkoisia asioita viihdykkeeksi? Ymmärrän kyllä, että ihmiset ovat tuossa suhteessa kovinkin erilaisia, mutta voisiko taustalla olla jonkinlaista pakoa elämän reaaliteeteista?
Entä olisiko mahdollista, että teet itseäsi kiinnostavia asioita samanhenkisten ystäviesi kanssa, etkä edes vaadi kauheasti miestä mukaan? Tietysti jos yhteinen tekeminen on nolla, niin ongelmahan se on..
Ap, olet luonteeltasi selvästi ulospäinsuuntautunut ja se tarkoittaa pääpiirteissään sitä, että tarvitset paljon virikkeitä ympäristöstä tunteaksesi olosi hyväksi. Sen vuoksi olet aina menossa ja tekemässä, sinulla on paljon ystäviä, luultavasti puhut mielellään paljon, olet ehkä vähän äänekäskin. Olet spontaani ja otat välillä riskejä. Saatat sisustaa värikkäästi jne. Kaikesta tästä saat tarvitsemiasi virikkeitä.
Sisäänpäinkääntynyt ihminen stimuloituu herkästi ja sen vuoksi hakeutuu usein rauhalliseen, vähemmän virikkeitä sisältävään ympäristöön. Sisäänpäinkääntyneellä ihmisellä on usein rikas sisäinen maailma; hän on usein ajatuksissaan, puhuu harkiten, usein ulospäinsuuntautunutta pehmeämmällä äänellä, suosii kahden kesken keskusteluja ryhmien sijaan ja merkityksellisiä puheenaiheita small talkin sijaan. Esim. kirjailijat ovat usein sisäänpäinkääntyneitä, nuuskamuikkunen on erittäin sisäänpäinkääntynyt ;). Tällainen ihminen pysyy normaalisti enemmän kotona ja puuhailee mielellään omassa rauhassa asioitaan, on harkitsevaisempi ja vähemmän spontaani, tarkkaileva uusien asioiden kanssa, kun sinä taas menet suoraan toimintaan mukaan.
En tunne miestäsi, en tiedä hänen luonnettaan, mutta hän ei ole ainakaan yhtä ulospäinsuuntautunut kuin sinä. Suhde voi silti toimia ja voitte täydentää toisianne. Et kuitenkaan voi odottaa hänen taipuvan oman luonteesi mukaiseksi.
Kohtalontoveri! Olen ihan samanlainen elämännälkäinen haahuilija kuin sinäkin, ja mieheni on tuollainen käytännöllinen arki-ihminen. Olen painiskellut ihan samojen asioiden kanssa kuin sinä; miehessä ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa ja hän on kiltti ja mukava, sekä pitää kotia pystyssä minun matkustellessani. Mietin myöskin, että vaikka mies on hyvä, niin olisiko jossain joku samanlainen kuin minä? Vai olenko kuitenkin tyytyväinen siihen, että elämässäni on jotain arkista ja pysyvää, jaksaisinko edes elämää jonkun itsenilaisen kanssa? Jaksanko vuosikymmeniä sitä, että miehestä ei saa juttukaveria ja seuraa mihinkään vähänkään erikoisempaan?
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 23:37"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 23:21"]
Minulla oli vähän vastaava tilanne, tosin en ole noinkaan aktiivinen kuin sinä. Siitä huolimatta huomasin edellisessä suhteessani päätyneeni tilanteeseen, jossa mies ei tahtonut tehdä kanssani mitään, enkä saanut irti juuri minkäänlaisia reaktioita jutellessani hänelle ym. Eksäni tapauksessa se harrastus joka vei hänen aikansa oli tietokone ja nettipelit. Lopulta päätin kuuden vuoden jälkeen erota, enkä ole hetkeäkään katunut. Lapsia meillä ei onneksi ollut, joten lähtö oli helpompaa.
Nykyisessä suhteessani olen erittäin onnellinen, huomaan että uuden kumppanini temperamentti ja mielenkiinnonkohteet sopivat paljon paremmin omiini, eikä kumpikaan joudu ponnistellen "esittämään" kiinnostusta toista miellyttääkseen, vaan kaikki tulee spontaanisti.
En tiedä sinun tapauksestasi mutta itse olen iki-ikionnellinen etten jymähtänyt aikanaan toimimattomaan suhteeseen!
[/quote]
Onneksi sinä uskalsit erota, uusi suhteesi kuulostaa niin paljon paremmalta! Tunnistan kertomuksestasi mahdollisen oman tulevaisuuteni, jos asiat eivät muutu. On raskasta tuntea pettymystä toisen elämäntyyliä ja -asennetta kohtaan, ja vielä raskaampaa on tietää miten aiheuttaa tahtomattaankin paineita toiselle.
Itse en usko mihinkään "siihen oikeaan", vaan ennemminkin siihen "vähiten väärään", enkä ole ollenkaan varma että löytäisin ketään parempaa. Mieheni on kuitenkin hyvä tyyppi, ja hänestä pidetään yleisesti tosi paljon. Ehkä minulla ei ole eroon rohkeutta, vaikka muuten olenkin rohkea luonteeltani. Tosin ei minulla ole hirveästi haluakaan erota, sillä rakastan miestä kuitenkin.
-ap-
[/quote]
Hei taas! Olen samaa mieltä, ettei ole "yhtä ainoaa oikeaa" - eikä välttämättä edes "yhtä vähiten väärää". Elämässä voi olla monenlaisia polkuja, ei niinkään selkeästi oikeita tai vääriä valintoja, vaan erilaisia valintoja ja monenlaisia tapoja tulla onnelliseksi (tai onnettomaksi). Tuo, että kirjoitat, ettet halua erota, kertoo kyllä hyvin tilanteestasi ja että se on erilainen kuin omani oli. Itse huomasin, että oikeastaan halusin kovastikin erota, en vain pitkään aikaan uskaltanut, ja että ainoat syyt jotka pitivät suhteessa liittyivät hankaliin käytännön järjestelyihin ja syyllisyyteen kumppanin jättämisestä.
Mutta sinun tilanteessasi luulen, että kannattaa ainakin koettaa työskennellä suhteen eteen! Joku ylempänä viisaasti jo kommentoikin, että yksi ihminen ei voikaan vastata kaikkiin tarpeisiin. Ehkä voisit saada virikkeitä sitten muualta kuin miehesi seurasta. Toisaalta kannattaa ilman muuta kannustaa miestäkin kompromisseihin, tekemään aktiivisestikin hommia suhteen eteen. Jos molemmilla on halua yrittää, mahdollisuudet ovat varmasti oikein hyvät!
t. nro 4