Lue keskustelun säännöt.
Voin henkisesti paremmin, jos olen kaukana vanhemmistani
05.04.2013 |
Vietin juuri pari viikkoa ulkomailla, ja oloni oli jotenkin huomattavasti kevyempi kuin Suomessa yleensä. Tajusin, että ahdistava oloni Suomessa johtuu luultavasti vanhemmistani. Olen siis 3-kymppinen nainen. Asun vanhempieni kanssa vieläpä samalla paikkakunnalla, ja ollessamme yhteyksissä, saavat he minut ahdistuneeksi. En ole ihan varma miten he sen tekevät, mutta monesti varsinkin äitini puheista tulee minulle jotenkin "syyllinen" olo. Asiaa ei varmasti auta sekään, että he kertovat jatkuvasti ikävistä ja ahdistavista asioista, kuten sairauksistaan. Kummallakaan ei ainakaan vielä kuitenkaan ole ollut mitään henkeä uhkaavaa, vaikka ovat noin kymmenen vuotta tätä jatkaneet. Kohtalotovereita?
Kommentit (15)
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 12:31"]
Mulla on ihan samanlaisia tuntemuksia.
Nekin lisää syyllisyyden tunnetta, sillä oikeasti minulla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus. Olen nykyään elämässäni ihan hyvin pärjännyt 3-kymppinen nainen. Olen yrittäjä, äiti ja vaimo. Tyytyväinen elämääni. Silti äitini seurassa tunnen itseni mitättömäksi.
Osaksi selitän asian sillä, että äitini on vahva persoona. Ehkä jopa liiankin. Hänellä on vahva mustavalkoinen maailmankatsomus ja pitää siitä viimeiseen asti kiinni. Itse taas olen avoimempi erilaisille näkemyksille, enkä ole kovin kärkäs puolustamaan mitään kantaa, koska haluaisin ensin miettiä asioita joka kantilta. En siis oikein koe "pärjääväni" keskusteluissa äitini kanssa. Aina on riittämätän olo.
Olo on mukavampi, mitä pidempi aika on seuraavaan tapaamiseen. Se tuntuu tosi tyhmältä, sillä muuten olen ihan normaali aikuinen ihminen.:)
[/quote]
Ihan sama juttu! Näköjään minulla on ainakin kohtalotoveri. Olen nimittäin välillä ajatellut, että kellään muulla ei ole samanlaista. Ja minäkin tunnen syyllisyyttä tunteistani, koska lapsuuteni oli hyvä ja turvallinen. Ja vieläkin tiedän, että tosi hädän tullen vanhempani auttaisivat varmasti.
Mutta silti olen ahdistunut ja koen aina olevani väärässä, vaikka minäkin olen ihan normaali aikuinen ja hoitanut asiani ihan hyvin.
Lisään vielä, että saan jatkuvasti kantaa syyllisyyttä myös siitä , että emme muka tapaa tarpeeksi usein. Omasti mielestäni näemme usein ja puhumme puhelimessa jatkuvasti. Minun kannaltani aivan liian usein. Mutta jos en vastaa, äitini soittaa tasaisin välein uudestaan niin monta kertaa että vastaan. Asumme samalla paikkakunnalla ja minusta näemme ihan normaalisti. Jos käyn vanhemmillani yksin, valitetaan siitä, kun eivät "koskaan" näe lapsiani. Jos lapset käyvät siellä, syyllistetään siitä kun minä ja/tai mieheni emme "koskaan" käy. Jos kyläilemme koko perhe, olemme liian vähän aikaa ja koska tulemme uudestaan, kun emme kuulemma koskaan käy. Ja kumminkin keskustelu on hirveän hankalaa, kun joka asiaan on vain yksi oikea mielipide ja se on äitini mielipide.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen pian 52 vuotias nainen. Minulla ei koskaan ole ollut vanhempia eikä oikeaa kotia. Nuorempana en asiaa murehtinut paljoakaan. Nyt sensijaan tunnen syvää surua siitä ettei minulla ole koskaan ollut vanhempia eikä minkäänlaisia sukusiteitä. Minulla ei ole edes kasvattivanhempia. Ajattelen usein että parempi vaikka huonotkinvanhemmat kuin ei vanhempia lainkaan. Yrittäkää elää sovussa läheistenne kanssa, ymmärtää ja antaa anteeksi.
Veit sanat suustani! Ja lisään vielä, että isä on saita ja valittaa köyhyyttään, vaikka on rikas mies.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 13:01"]
Minäkään en jaksa omiani. Isä on aina ollut etäinen ja äiti kaivaa joka asiasta vaan negatiiviset puolet, ei ole oikeasti kiinnostunut asioistani, ketään ei koskaan kehu eikä osaa olla onnellinen toisten puolesta.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 18:23"]
Itse olen pian 52 vuotias nainen. Minulla ei koskaan ole ollut vanhempia eikä oikeaa kotia. Nuorempana en asiaa murehtinut paljoakaan. Nyt sensijaan tunnen syvää surua siitä ettei minulla ole koskaan ollut vanhempia eikä minkäänlaisia sukusiteitä. Minulla ei ole edes kasvattivanhempia. Ajattelen usein että parempi vaikka huonotkinvanhemmat kuin ei vanhempia lainkaan. Yrittäkää elää sovussa läheistenne kanssa, ymmärtää ja antaa anteeksi.
[/quote]
Onhan tuossa perää ja paljosta saa olla kiitollinen. Missä sinä kasvanut, jos sinulla ei ole ollut vanhempia tai kasvattivanhempia eikä minkäänlaisia sukusiteitä? Oletko saanut aikuisiällä minkäänlaisia sukulaisia esim. avioliiton kautta?
ap, olet aivan kuin minä!!!!! Mulla juuri tällaisia tuntemuksia...
Mulla ainutlaatuinen tilaisuus lähteä ulkomaille uran perässä, ja mies ja lapset tukee täysillä... mutta molempien vanhempien ja heidän uusien puolisoidensa kanssa keskustellessa tulee jatkuvasti sellainen ahdistus, että tekee mieli vain hautautua johonkin... nyt kun muutto kauas edessä, ahdistaa ajatus siitä että ovat tulossa sinne käymään! Luulin haluavani lähteä uran perässä, mutta ensisijainen syy taitaakin olla lähteä perhettä pakoon...
Kiitos että kirjoitit tämän!!!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 22:06"]
Luulin haluavani lähteä uran perässä, mutta ensisijainen syy taitaakin olla lähteä perhettä pakoon...
Kiitos että kirjoitit tämän!!!!!!!
[/quote]
imnäkin yritin, vaan pirut soittelevat skypellä lähes päivittäin
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 18:23"]
Itse olen pian 52 vuotias nainen. Minulla ei koskaan ole ollut vanhempia eikä oikeaa kotia. Nuorempana en asiaa murehtinut paljoakaan. Nyt sensijaan tunnen syvää surua siitä ettei minulla ole koskaan ollut vanhempia eikä minkäänlaisia sukusiteitä. Minulla ei ole edes kasvattivanhempia. Ajattelen usein että parempi vaikka huonotkinvanhemmat kuin ei vanhempia lainkaan. Yrittäkää elää sovussa läheistenne kanssa, ymmärtää ja antaa anteeksi.
[/quote]
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että ehkä on parempi ettei sinulla ole niitä vanhempia. Eipä käynyt hyvin Eerikallekaan, vaikka oli vanhemmat ja isovanhemmat ja äitipuolikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sä ilman perhettä kasvanut kaipaa huonoja vanhempia, hyvät sä olisit halunnut. Kun vanhempia ei ole, voi kuvitella itselleen vaikka millaiset ja väittää, että parempi huonotkin kuin ei ollenkaan. Ei pidä paikkaansa. Väkivaltaisissa juopoissa ei ole mitään hyvää.
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 07:29"]
Et sä ilman perhettä kasvanut kaipaa huonoja vanhempia, hyvät sä olisit halunnut. Kun vanhempia ei ole, voi kuvitella itselleen vaikka millaiset ja väittää, että parempi huonotkin kuin ei ollenkaan. Ei pidä paikkaansa. Väkivaltaisissa juopoissa ei ole mitään hyvää.
[/quote]
Mutta ei tässä ketjussa kukaa ole kertonut alkoholismista ja väkivallasta, vaan että lapsuus on ollut hyvä ja tyrvallinen. Nyt vaan ahistaa kun omaa vanhenemistaan ja kehon rappeutumista kupuilevat vanhemmat kehtaavat avautua ikävistä asioista, kuten sairauksista aikuisille lapsilleen. Tuntuu kyllä että monelle ei mikään riitä.
T. Ei aiemmin kirjoittanut mutta silti ihmettelevä. Ei suhde vanhempiin kuulukaan olla mikään kepeä kaverisuhde, vaan siltäpitää mielestäni kestää ihan erilaista syvyyttä ja tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu vähän. Mulla tulee semmoinen tunkkainen, ummehtunut ja ahdistava olo vanhempieni seurassa. Tämä on alkanut vasta kun he jäivät eläkkeelle. Heistä on tullut vähitellen sen jälkeen ihan erilaisia kuin ennen. Puhuvat tosiaan koko ajan sairauksista ja tuttavien sairauksista ja pessimistisesti murehtivat kaikkia asioita koko ajan, myös ja varsinkin etukäteen tyyliin "mitä kamalaa VOISI tapahtua". Esim. kerran mulla jäi puhelin työpaikalle joten en vastannut yhtenä iltana puhelimeen, ja äiti soitti. Hän oli jo soittanut poliisille, sairaalat läpi ja kaikki koska oli täysin varma että olen kuollut tai vähintään sairaalassa kun en vastaa...
Mulla on ihan samanlaisia tuntemuksia.
Nekin lisää syyllisyyden tunnetta, sillä oikeasti minulla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus. Olen nykyään elämässäni ihan hyvin pärjännyt 3-kymppinen nainen. Olen yrittäjä, äiti ja vaimo. Tyytyväinen elämääni. Silti äitini seurassa tunnen itseni mitättömäksi.
Osaksi selitän asian sillä, että äitini on vahva persoona. Ehkä jopa liiankin. Hänellä on vahva mustavalkoinen maailmankatsomus ja pitää siitä viimeiseen asti kiinni. Itse taas olen avoimempi erilaisille näkemyksille, enkä ole kovin kärkäs puolustamaan mitään kantaa, koska haluaisin ensin miettiä asioita joka kantilta. En siis oikein koe "pärjääväni" keskusteluissa äitini kanssa. Aina on riittämätän olo.
Olo on mukavampi, mitä pidempi aika on seuraavaan tapaamiseen. Se tuntuu tosi tyhmältä, sillä muuten olen ihan normaali aikuinen ihminen.:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en jaksa käydä äitiäni tapaamssa kuin hyvin harvakseltaan. Mutta hän onkin jotenkin narsistinen persoona ja muutenkin vaikea. Paremmin voin kun en kovin usein ole yhteydessä.
Tuttua on. Samat jutut mitä jo sanoitkin, lisäksi äiti hyvin vahva persoona (osoittaa myös hyvin selvästi jos asiat ei mene kuten haluaisi). Asun ulkomailla ja Suomessa käydessä tuntuu, ettei mikään koskaan riitä. Vierailut menee syyllisyyden vallassa, vaikka vietän heidän kanssaan enemmän aikaa kuin ystävieni tai sukulaisten, joita silloin myös haluan tavata. Jos asuisi taas Suomessa, olisi ehkä helpompaa tavata usein jossain arkisissa merkeissä ettei asiat paisuisi taas niin suuriksi. En tiedä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en jaksa omiani. Isä on aina ollut etäinen ja äiti kaivaa joka asiasta vaan negatiiviset puolet, ei ole oikeasti kiinnostunut asioistani, ketään ei koskaan kehu eikä osaa olla onnellinen toisten puolesta.
MInäkin asun ulkomailla ja samat tuntemukset kuin nro 5:lla.. Mutta toisaalta nyt vanhemmat soittavat useammin kuin Suomessa asuessani. Syyllisyydestä vastaan, kun muuten alkavat kuvitella että minut on kaapattu tms.