Lähiomaisen kuolemasta. Kuinka kauan

Pitkä tie..., riipuu tietysti henkilöstä. Äitini kuoli 13-vuotta sitten ja sanoisin 5-6v. meni suriessa. Tosin hän kuoli yllättäen ja esikoiseni oli juuri syntynyt. Nyt jos tapahtuisi uudestaan, menisin terapiaan. Asiaan liittyi vielä muitakin hankalia asioita. Otan osaa surussasi!

Pahin päivittäinen itkeskely alkoi hellittää 3kk kuluttua, vuoden päästä laimeni jo tasaiseksi suruksi. Kahden vuoden kohdalla on pahimpia juhlapäivät. Tämä koskee isääni, josta etäännyin ennen kuolemaa 5v aikana hänen alkoholisminsa takia.

Äitini kuoli viime kesänä. Vieläkin on kova ikävä aika usein. Ja nyt pääsiäiskoristeita esiin kaivaessa tuli itku, kun otin käyttöön äidin koristeet. 

Kerroin töissä kaikille lähimmille työkavereilleni äitini sairaudesta, joka johti nopeasti kuolemaan. Parín työkaverin vanhemmista toinen oli myös juuri kuollut, heidän kanssaan tuli juteltua paljon. Vaikka itsellä on ikää jo nelisenkymmentä vuotta, niin oman rakkaan vanhemman kuolema ottaa koville, ainakin minulla.

Erittäin tärkeä, läheinen kuoli kolme kuukautta sitten. En itke joka päivä, mutta mietin monta kertaa päivässä. Välillä tuntuu että mikäs tässä, väliilä tuntuu aivan lohduttomalta.

Eilen kyllä mietin että olen niin heikoilla että nyt ei saa tapahtua mitään pahaa, en selviäisi.

2. Aika lailla kuin oma tarinani, tosin itsellä ei lapsia ja terapia on paskaa. Kyllä vieläkin joskus koskee, ei siitä koskaan kokonaan irti pääse. Jaksamisia ap:lle ja muille!

Isä kuoli 63-veenä sydäriin, vaikka kaiken piti olla kunnossa leikkauksen jäljiltä. Mulla meni noin kolme kuukautta pahimmissa itkuissa, sitten hukutin suruani raivokkaasti puutarhatöihin ja itkin kukkapenkkiin. Vuoden päästä aloin jo tajuta, että faija on tosiaan poissa, ja kahden vuoden päästä itkeä pirautin vielä kuolinpäivänä. Äidillä otti suunnilleen saman verran, mutta vielä rajumpana. Kyllä vuosi pari on aika tavallista, riippuu nyt tietenkin, oliko kyseessä sisarus, vanhempi vai oma lapsi.

Nyt siitä on neljä vuotta, eikä enää itketä. Olen hyväksynyt asian. Suru on laimeaa, sellaista haikeaa ikävää. Elämässä on menty eteenpäin, asiat ovat muuttuneet. Miettii aina että olisko faija ylpeä musta nyt, murahtaisiko jotain..