Lue keskustelun säännöt.
pelkäättekö kuolemaa?
05.03.2013 |
Mä olen alkanut pelätä. Olen 29-vuotias ja onnellinen nainen. Olemme ajatelleet mieheni kanssa alkaa yrittää lasta ja olen asiasta superinnoissani, mutta samalla pelottaa, että jospa mulla todettaisiinkin pian terminaalivaiheen syöpä tms. ja yhtäkkiä olisikin enää max vuosi elinaikaa. Heikkoina hetkinä en uskalla edes haaveilla, että eläisin esim. 50v. :(. Todella paljon haluaisin elää ikivanhaksi! Hyvä juttu on, että mitään ikäkriisiä ei ole, kun jokaista ikävuotta pidän lahjana.
... Tiedän näiden tuntemusteni johtuvan siitä, että oma äitini kuoli aikoinaan 35-vuotiaana syöpään. Minun ollessa pieni. Äitipuolestani tuli ädinkorvike, mutta oma äitini jäi melko tuntemattomaksi henkilöksi. Isänkään kanssa en ole viitsinyt äidistä puhua, kun pelkään että repisin vanhat haavat auki :(.
Kommentit (21)
En omaa kuolemaa sinänsä, mutta totta kai mietityttäisi miten lapset pärjäis. Pärjäishän ne, mutta silti. Tällä hetkellä pelkään eniten että eksä heittää henkensä viinan kanssa, ja jättää lapset aivan täysin. Tai siis eihän hänestä huolehtijaksi eikä huoltajaksi ole nytkään, mutta kyllä se lapsiaan rakastaa ja lapset sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Sen jälkeen kun hautasin lapseni niin loppui kuolemanpelko.
En pelkää, ap,oletko koskaan keskustellut äitisi kuolemasta jonkun ammattilaisen kanssa? vaikka menetyksestä on aikaa,olisi hyvä käydä juttelemassa omat tunteet ja pelot läpi. Mielestäni on ihan ymmärrettävää että pelkäät kuolemaa oman lapsen hankinnan alla. Koska olet menettänyt äitisi nuorena.
Pelkään. Aloin pelätä kun sain nuorimmat lapseni. En haluaisi jättää heitä liian nuorina. Ja kyllä haluaisin nähdä kaikki lapseni aikuisena, ja jopa lapsenlapsia voisi lähivuosina jo tulla. Kuolemassä pelkään sitä että jos joutuu kauan kitumaan ennen kuolemaa, ja sitä että sitten en ole enää läsnä lasteni elämässä, en ole enää olemassa. Maapallon elämä jatkuu omaa rataansa, minua vaan ei enää ole.
Pelkään, pelkään sitä että "puf", vain häviän ja sitten ei ole enää mitään. En näe enää ikinä lapsiani, se on suurin pelko.Pelkään myös tukehtumisen tunnetta, jotenkin liitän sen kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuolemaa kannata pelätä, ei tää siihen lopu!
Sen jälkeen kun katselin sen dokumentin sielunvaelluksesta niin lakkasin pelkäämästä.
Pelkään ainoastaan sitä tapaa millä kuolee, jos kovastikin joutuu kitumaan.
Tai sitä miten perhe pärjäisi sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää itse kuoleman hetkeä vaan pelkään, että joutuu kitumaan ja odottamaan omaa kuolemaansa. Surua, tuskaa, luopumista, ahdistusta. Pelkään, että kuolen ennenaikaisesti ja lapseni jää ilman äitiä. Sitä pelkään päivittäin. Pelkään, päivittäin, että lapseni kuolee. Eli yhteenvetona: kyllä, pelkään kuolemaa. Todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää, itse asiassa toivon ja odotan sitä. Elämäni on jo vuosia ollut tyhjää ja merkityksetöntä, minulla ei esim. ole ketään läheisiä ihmisiä, olen äärimmäisen yksinäinen jne. Maailma pärjäisi hyvin ilman minuakin, ja minäkään en enää jaksaisi tarpoa tässä paskassa päivästä päivään. En kuitenkaan aio tehdä itsemurhaa vaan elää sen aikaa kun luonnostaan elän, mutta toivon todellakin ettei se ole mitään luokkaa 80 vuotta...
[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 10:52"]
En pelkää itse kuoleman hetkeä vaan pelkään, että joutuu kitumaan ja odottamaan omaa kuolemaansa. Surua, tuskaa, luopumista, ahdistusta. Pelkään, että kuolen ennenaikaisesti ja lapseni jää ilman äitiä. Sitä pelkään päivittäin. Pelkään, päivittäin, että lapseni kuolee. Eli yhteenvetona: kyllä, pelkään kuolemaa. Todella paljon.
[/quote]
Samallaisia tuntemuksia täällä! Minulla 2 - vuotias tytär ja pelkään todella paljon että jos minä kuolen, jää tytär ilman äitiä. Millaisen elämän sitten saa. Osaisiko mies valita hyvän äitipuolen jne (jos uusiin naimisiin menisi) . Pelkään myös että jos menettäisin oman lapseni. En muista kuinka kauan olen näitä nyt miettinyt. Mutta on siis päivittäin mielessä ja herkistyn (siis rupean vollottamaan!) helpolla jos lukee uutisia kuolemista, elokuvissa tms. Voiko tämä olla normaalia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kenties kannataisi käydä terapeutilla juttelemassa näistä tunteista. Kiva kuulla (vaikkakin surullista) etten ole ainoa, joka pelkää. En pelännyt minäkään aiemmin, silloin nuorempana, kun ei ollut vielä selkeitä tulevaisuuden suunnitelmia ja eli päivän kerrallaan. Mutta nyt taas koen, että kaikki on kesken ja unelmia niin paljon. Olisi niin epäreilua kuolla nyt! Äidistänikin on varmaan tuntunut ihan hirveältä. Hänen nuorimmainen, eli minä, oli alta 4v. :( t.ap
en pelännyt kuolemaa kun vasta vähän yli nelikymppisenä kun lääkäri ylättäin sanoi mulle että mulla on syöpä, leikkausta odotin kuukauden ja lääkäri totes että sitten nähdään mikä on tilanne, jos ei ole levinnyt tilanne on lohdullinen, mutta jos on levinnyt on vähän toivoa. Siinä kuukauden mietin asiaa ja yritin järjestää asioita niin että vaimo pärjäis yksin, en silloinkaan oikeastaan pelännyt, ahdisti kovasti se että vaimon täytyisi käydä läpi se suru ja yksinäisyys. Selviydyin kuitenkin siitä sairaudesta, nyttemmin mulla on stressi siitä että jos vaimo joutuis jäämään yksin. Se on mun kuoleman pelko, ei se että kuolisin, joskus ajattelen että mä olen jotenkin vähän sujut ton kuoleman kanssa. En kyllä haluais kuolla vaan nauttia siitä että mä olen terve ja mulla on maailman ihanin vaimo jonka kanssa meillä on niin hyvin asiat, mä nautin jokaisesta annetusta päivästä ja ymmärrän kuinka pieniä kaikki vastoinkäymiset on kunhan saan olla vaimon rinnalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 11:09"]
En pelkää, itse asiassa toivon ja odotan sitä. Elämäni on jo vuosia ollut tyhjää ja merkityksetöntä, minulla ei esim. ole ketään läheisiä ihmisiä, olen äärimmäisen yksinäinen jne. Maailma pärjäisi hyvin ilman minuakin, ja minäkään en enää jaksaisi tarpoa tässä paskassa päivästä päivään. En kuitenkaan aio tehdä itsemurhaa vaan elää sen aikaa kun luonnostaan elän, mutta toivon todellakin ettei se ole mitään luokkaa 80 vuotta...
[/quote]
on paljon ihmisiä jotka ovat yksinäisiä ja alkaa elämän halut loppua, olis ihanaa jos olis yhteisö jossa voisi tavata lajitovereita ja missä kaikki haluaisivat ymmärtää toista ja olla ystävällisiä toisilleen, mulle ainakin tois kovasti lohtua. kaipaan keskusteluseuraa kovasti vaikka en olekkaan yksin.
13: "hyvä" kai kuulla, että muillakin äideillä on samanlaisia ajatuksia. Oma tyttöni on 3-vuotias. Tämä asia on mielessäni häiritsevän usein, ja itsellänikin tulee itku usein kurkkuun, kun ajattelen näitä juttuja. Silittelen nukkuvaa lastani ja mieleeni tulee, että mitä jos hän kuolisi ja joutuisin silittelemään häntää viimeisen kerran. Ihan hirveä ajatus eikä ole normaalia tuollaisia miettiä. Nytkin kyyneleet kihosivat silmiin. Tai mietin, että itse kuolisin ja lapsi ikävöisi minua. Jos hän saisi äitipuolen niin osaisiko hän rakastaa lasta riittävästi. Mitenköhän näistä ajatuksista pääsisi eroon?
Olen pelännyt kuolemaa varmaan siitä asti, kun sairastuin paniikkihäiriöön teini-iässä. Luulin silloin kuolevani. Pelkoni liittyy luultavasti minän hajoamiseen ja siihen, että kaikki on niin kesken, ettei vielä haluaisi luopua.
Pelkään, ja aiheesta. Sairastan levinnyttä syöpää johon parantavaa hoitoa ei ole.
Pelkään lasteni puolesta ja tuntuu väärältä, että lapseni joutuvat minun sairauteni uhreiksi. Menetin oman isäni nuorena ja sen asian käsitteleminen ja hyväksyminen kesti vuosia. Minua inhottaa, etteivät lapseni saa elää "normaalia" ja tervettä lapsuutta vaan lähes kaikkea varjostaa minun sairauteni.
Ap, minäkin suosittelen terapiaa tai muuta keskusteluapua. Ehdottomasti sinun pitää saada purkaa tuntemuksiasi, pelkojasi ja kokemuksiasi jonkun kanssa. Toivottavasti rohkaistut puhumaan asiasta isäsi kanssa, ehkä hänestä tuntuu samalta kuin sinusta, että hän haluaisi puhua mutta pelkää puhumisen jotenkin "satuttavan" sinua. Lisäksi, oliko äitisi syöpä sellainen, johon liittyy perinnöllinen riski? Tarvitsetko perinnöllisyysneuvontaa? Voitko millään tavoin varmistaa, että oma syöpäriskisi pysyisi mahdollisimman alhaisena?
Toivon, että kun omat lapseni ovat sinun iässäsi ja tilanteessasi, he osaisivat keskenään ja isänsä kanssa puhua minusta ja uskaltaisivat yhdessä muistella minua. Toivon siinä tilanteessa lasteni tietävän, että olisin halunnut niin kovasti olla heidän lastensa mummi ja olisin halunnut nähdä suvun jatkuvan. Toivon myös, että jos mieheni solmii parisuhteen uudestaan kuolemani jälkeen, lapseni hyväksyvät sen.
[quote author="Vierailija" time="05.03.2013 klo 16:30"]
13: "hyvä" kai kuulla, että muillakin äideillä on samanlaisia ajatuksia. Oma tyttöni on 3-vuotias. Tämä asia on mielessäni häiritsevän usein, ja itsellänikin tulee itku usein kurkkuun, kun ajattelen näitä juttuja. Silittelen nukkuvaa lastani ja mieleeni tulee, että mitä jos hän kuolisi ja joutuisin silittelemään häntää viimeisen kerran. Ihan hirveä ajatus eikä ole normaalia tuollaisia miettiä. Nytkin kyyneleet kihosivat silmiin. Tai mietin, että itse kuolisin ja lapsi ikävöisi minua. Jos hän saisi äitipuolen niin osaisiko hän rakastaa lasta riittävästi. Mitenköhän näistä ajatuksista pääsisi eroon?
[/quote]
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tämän ja nyt minullakin kyynellet silmissä ja olen kuitenkin töissä koneella..... Osaatko sanoa mistä lähtien olet ajatellut näin? Olen miettinyt onkohan minulla jokin "paniikkihäiriö" tms, toki lapseni on AINA ollut huono nukkuja joten voi olla että parin vuoden univelatkin painaa päälle. T: 13
En pelkää kuolemaa, mutta pelkään niitä muutamaa viimeistä viikkoa ennen sitä. Pelkään kipuja, luopumisen tuskaa, surua.
Pelkään myös sitä, että eläisin pitkään, mutta siitä vuosia esim puhekyvyttömänä tai niin huononäköisenä, että en pystyisi enää lukemaan.