Te, jotka ette nyt ole työelämässä: Mikä kannustaisi sinua töihin

Työpaikka

No vaikkapa yksikin vastaus niistä sadoista hakemistani paikoista.

Työpaikka tälläkin, vielä parempi jos olisi koulutusta vastaava vakiduuni ja palkkakin kohtalainen. Tähän mennessä olen tehnyt pätkätöitä pienellä palkalla, välillä vaan osa-aikaisena.

Tarpeeksi suuri palkka, että saisin palkattua kotiin lastenhoitajan. Tai päiväkoti, mutta olisi käytettävissä sairaiden lasten hoitoon isovanhemmat avuksi.

Olen nimittäin kotona enää ainoastaan sen takia, että lapset sairastelevat todella paljon, enkä voi olla töistä poissa niin paljon, eikä voi mieskään. Tämä kuukausikin on vietetty lähes kokonaan neljän seinän sisällä, aina vähintään yksi porukasta on kuumeessa, loput kiukuttelevat ja tylsistyvät. Jos lastenhoito järjestyisi järkevästi, menisin töihin ilomielin.

Työpaikka täälläkin. Jokaista hakemaani työpaikkaa kohti on ollut lähes 200 muutakin hakijaa. Yhtäkkiä työt tuntuvat vain hävinneen jonnekin. Vielä esikoisen äitiysloman jälkeen tuntui jokaisella tutullani olevan, jos ei nyt vakituista työtä niin ainakin joku sijaisuus tai projekti (kuten minullakin)  mutta nyt ei ole mitään. Missään. 

Hyvä työpaikka ja hyvä palkka

Etta kokisin olevani oikeassa paikassa.

Oman alan vakituinen työ alle 40 km päässä kotoa.

Huvittava kysymys... siis MENEMÄÄN töihin! Kenellä voi vielä olla sellainen käsitys, että töihin vaan mennään ja jos ollaan työttömiä, ollaan sitä omasta valinnasta?

Itselläni on nykyään oman alan työpaikka. Mutta polku sitä kohti oli kivinen. Työttömyyttä oli välillä jopa vuosi välissä. Työhaluja todellakin oli, mutta töitä ei vaan saanut, vaikka kuinka haki.

Työllistyin lopulta siten, että keksin hyvän työnhakustrategian. Sattumalta tunsin ihmisen, joka osasi auttaa minua työnhaussa. Uusi työnhakustrategiani tuotti tulosta, sattumaa ja hyvää tuuriakin oli mukana. Kun sain sen ekan paikan, sitä kautta pääsin toisaalle jne.

Olen tehnyt kaikki työt, mitä olen saanut, vaikka välillä tuntui, että olisi ollut helpompaa pysyä työttömänä. Jos satuin saamaan muutaman päivän pestin jonnekin, siitä seurasi armoton paperisota ja odottelu. Jos puolisoni ei olisi ollut perheen pääasiallinen elättäjä, en olisi voinut ottaa silpputyötä vastaan ollenkaan (tarkoitan tällä sitä kuviota, kun on töissä vain muutamia päiviä kuukaudessa ja lisäksi saa sovellettua päivärahaa. Jos työtä on ollut esim. alkukuusta, pitää odottaa kuun loppuun palkkatodistusta ja vasta sitten voi hakea sovellettua päivärahaa siltä kuulta. Laskut on kuitenkin maksettava eräpäivänä. Pääsisi helpommalla, jos palkkatodistuksia ei tarvitsisi odotella).

Työelämään pääsyäni helpotti myöskin subjektiivinen päivähoito-oikeus. Lapset saivat olla päivähoidossa silloinkin, kun olin työtön. Pystyin hakemaan töitä ja vastaanottamaan niitä lyhyellä varoitusajalla.

Edelleenkään minulla ei ole vakituista työpaikkaa, mutta samassa talossa olen sentään aanut olla (pätkissä) jo pari vuotta. Olen siitä onnellinen. Perhe olisi varmaan kasvanut yhdellä lapsella, jos työsuhteeni ei loppuisi äitiyslomiin.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2013 klo 20:04"]

Huvittava kysymys... siis MENEMÄÄN töihin! Kenellä voi vielä olla sellainen käsitys, että töihin vaan mennään ja jos ollaan työttömiä, ollaan sitä omasta valinnasta?

Itselläni on nykyään oman alan työpaikka. Mutta polku sitä kohti oli kivinen. Työttömyyttä oli välillä jopa vuosi välissä. Työhaluja todellakin oli, mutta töitä ei vaan saanut, vaikka kuinka haki.

Työllistyin lopulta siten, että keksin hyvän työnhakustrategian. Sattumalta tunsin ihmisen, joka osasi auttaa minua työnhaussa. Uusi työnhakustrategiani tuotti tulosta, sattumaa ja hyvää tuuriakin oli mukana. Kun sain sen ekan paikan, sitä kautta pääsin toisaalle jne.

Olen tehnyt kaikki työt, mitä olen saanut, vaikka välillä tuntui, että olisi ollut helpompaa pysyä työttömänä. Jos satuin saamaan muutaman päivän pestin jonnekin, siitä seurasi armoton paperisota ja odottelu. Jos puolisoni ei olisi ollut perheen pääasiallinen elättäjä, en olisi voinut ottaa silpputyötä vastaan ollenkaan (tarkoitan tällä sitä kuviota, kun on töissä vain muutamia päiviä kuukaudessa ja lisäksi saa sovellettua päivärahaa. Jos työtä on ollut esim. alkukuusta, pitää odottaa kuun loppuun palkkatodistusta ja vasta sitten voi hakea sovellettua päivärahaa siltä kuulta. Laskut on kuitenkin maksettava eräpäivänä. Pääsisi helpommalla, jos palkkatodistuksia ei tarvitsisi odotella).

Työelämään pääsyäni helpotti myöskin subjektiivinen päivähoito-oikeus. Lapset saivat olla päivähoidossa silloinkin, kun olin työtön. Pystyin hakemaan töitä ja vastaanottamaan niitä lyhyellä varoitusajalla.

Edelleenkään minulla ei ole vakituista työpaikkaa, mutta samassa talossa olen sentään aanut olla (pätkissä) jo pari vuotta. Olen siitä onnellinen. Perhe olisi varmaan kasvanut yhdellä lapsella, jos työsuhteeni ei loppuisi äitiyslomiin.

[/quote]

Älä suotta nostata verenpainettasi. Minä, ap, olen henkeen ja vereen kotiäiti. Muotoilin vain kysymykseni tarkoituksella noin "hauskasti"

ap

Työ alalta, jolle olen valmistunut max 5km (kävelymatkan) päästä kotoa, palkka väh. 2500e, mukavat työkaverit ja KANNUSTAVA, HYVÄ TYÖYHTEISÖ. Kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, että työkaverit ja yhteishenki olisi hyvä, ja tietenkin, että työ olisi rehtiä, hyvällä sydämellä työtä.

Tuo olisi siis unelma, mutta en jättäisi menemättä työhön joka olisi edes vähän omaa alaa liippaava, alle puolen tunnin bussimatkan päässä ja jonka palkka olisi vähintään 1750.

Terveisin unelma-ammattiinsa 2v sitten valmistunut keikkatyöläinen

Vaikkapa se, että keksittäisiin joku aikakone ja yhtäkkiä olisikin kulunut muutama vuosi eteenpäin ja lapsi olisi niin iso, että haluaisin mennä töihin. Nyt en halua.

Tietysti se työpaikka, johon mennä, olisi pikantti lisä.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2013 klo 19:55"]

Oman alan vakituinen työ alle 40 km päässä kotoa.

[/quote]

Niin ja tarkennettakoon vielä että minulla on 4 kk:n ikäinen vauva. Oman alan kunnolliset työpaikat ovat sen verran harvinaisia, että jos sellainen tulisi vastaan, hakisin sitä varmasti, vaikka vauvan hoidon järjestäminen olisi vaikeaa.

Se, että olisi työ, jota voisin tehdä osa-aikaisesti. Olen eskarilaisen ja alakoululaisen yh-äiti. Toinen lapsistani on erityislapsi. Perhe-elämämme ei toimisi, jos olisin poissa 8h+matkat päivittäin.

Toivoisin, että vaikeaan syöpääni saamani sairausloma päättyisi ja pystyisin hakemaan uutta työtä.

Minut irtisanottiin suuresta yrityksestä yt-neuvotteluissa. Sairastamani syöpä oli tiedossa.

Työpaikka, joka ei tappaisi henkisesti tai fyysisesti. Edellisessä työpaikassa oli huono palkka ja itse työkin sellaista, mikä oli sekä henkisesti että fyysisesti raskasta, joten terveyshän siinä rapistui. Ei vaan tarpeeksi että pääsisin edes pidemmälle sairaslomalle tai kuntoutukseen, mutta sen verran että hankaloittaa elämää. Jospa jostain löytyisi työpaikka johon ei tarvitsisi mennä itkien, tai joka ei tuhoaisi terveyttä.

Työpaikka. Mutta enhän mä mitään työpaikkaa voi saada, koska mulla ei ole aikaisemmin ollut (eli ei ole työkokemusta).

Terveys varmaan olis se kannustin. Eläkkeellä olen, ei paluuta työelämään ilman ihmettä.

Mä en ole työkykyinen. Siksi.

Kaikki yritykseni olla työelämässä ovat loppuneet siihen, että työelämä on mulle liian pakkotahtista ja vaaditaan liikaa. Ei saa tehdä omia töitään kunnolla, kun hoputetaan kokoajan, vaaditaan että pitäisi tehdä ne huonosti. Mä en kestä sellaista, en yhtään. Sorruin kertakaikkiaan.

Mulla on ADHD ja bipolaarihäiriö, pääsin sentään eläkkeelle noista touhuista.

Mun mielestä kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä tuolla lailla.

Minä lähtisin heti töihin jos löytyisi työ mikä on 3-4 päivää viikossa=)Jäisi vapaata olla perheenkin kanssa.