Lue keskustelun säännöt.
Te joilla diagnosoitu MASENNUS
07.01.2013 |
Missä vaiheessa hakeuduitte hoitoon, minne, ja miten otitte asian esiin?
Mulla on nyt puolisen vuotta ollut tilanne sellainen, että pakko tehdä jotain. Mietin mihin kannattaa mennä, opiskelijaterveydenhuoltoo, terveyskeskukseen vai mihin? Ja miten ihmeessä ottaa asia puheeksi... Lääkäri kysyy aina ensimmäisenä "No mistä syystä tulit" enkä tiedä mistä aloittaa, mitä sanoa. Hirveä ahdistus jo pekästä ajatuksesta. Mulla siis ilmeisesti jonkin asteinen masennut + pakko-oireinen häiriö, enkä tiedä mitä sanoa, jos kerron kaiken yksityiskohtaisesti, vie se ainakin tunnin. En osaa puhua asiasta, ja pelkään lääkäreitä. Lisäksi pelottaa että mut vaan huudetaan tai nauretaan sieltä pihalle (kaverini meni synnytyksen jälkeistä masennusta puhumaan terkkariin ja lääkäri oli vain haistatellut ja sanonut, että mitä muuta voi olettaa jos tekee mustan miehen kanssa mulattilapsia...)
Antakaa kokemuksia, neuvoja mitä tahansa että saisin vähän tätä adistusta purettua.
Kommentit (5)
Ei niiden silti olettaisi ihan noin kommentoivan tai suhtautuvan.
YTHS (opiskelijaterveydenhuolto) ja sieltä se mielenterveyspuoli, sitä ehdottaisin lämpimästi. Ja valitse oikeasti lääkäri jonka kanssa tulet toimeen (voit myös vaihtaa jos ei ensimmäinen ole sopiva). Se nimittäin helpottaa sekä hoitoa että paranemista, kun on joku jolle on luontevaa puhua.
Eikä haittaa, vaikka et heti tietäisi mistä aloittaa puhumisen tai vaikka istuisit vain hiljaa. He ovat tottuneet kaikenlaiseen, kyllä se siitä kuitenkin lähtee! Voimia, toivottavasti löydät apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennus oli taittunut jo psykoosin puolelle.
Ruoka ei enää maistunut, olin laihtunut 20kg. Pelkäsin kaikkia ja kaikkea. En tuntenut eläväni tässä maailmassa vaan rinnakkaistodellisuutta.
Menin tk-lääkärille itsetuhoisten ajatusten vuoksi. Sain lähetteen psykiatriseen sairaalaan, jossa menikin muutama kuukausi.
Tuo sairaalaanmeno oli iso vikatikki, sieltä en saanut tarvitsemaani apua. Paitsi pitkän sairausloman. Tuntui, että hoitajista lähtien kaikki tykkäsivät vähän sorkkia asioitani. Yksi sanoi tätä ja toinen toista sekä kolmas tuota. Olin sairaalasta pääsyn jälkeen vaan sekaisempi ja yli lääkitty zombi.
Kotona alkoi hidas ja raskas toipuminen. Ensi työkseni vierotin itseni neurolepteistä. Sen jälkeen hengitin hetken ja tartui seuraavaan projektiin eli omaisuuteni realisoimiseen, jotta voisin turvata taloudellisesti loppuikäni.
Nyt elän leskeneläkkeeni turvin 650 euroa kuussa. Tämä yhteiskunta ei minulle myöntänyt kuntoutustukea eikä työttömyysrahoja.
Älä sinä vain päästä elämääsi näin huonoon jamaan.
Minä syrjäydyin ja menetin mielenterveyteni.
puhelimessa, että mistä syystä olen tulossa. Lääkäri olikin varautunut tosi hyvin ja otti asian itse kauniisti puheeksi. Kyllä se siitä, rohkeasti vain!
Minä hakeuduin hoitoon siinä vaiheessa, kun mies alkoi huomautella asiasta ja lapset alkoivat reagoida. Lääkkeillä hoidettiin puolisentoista vuotta. Nyt on uusinut. Enkä varmaan ollut koskaan ihan terve tässä välissäkään. Mutta ne lääkkeet ei oikein sovi mulle, joten siksi nyt pelottaa mennä lääkäriin. Mutta heti huomenna soitan sen ajan. Soita sinäkin.
En osaa antaa sinulle muita ohjeita kuin että älä tee niinkuin minä tein. Annoin tilanteen mennä niin pahaksi, että lopulta löysin itseni ensiavusta paniikkikohtauksessa ja akuuttiyksikön hoitoryhmästä.
Eikä haittaa, vaikka et tiedä, mitä puhua. Itsekin itkin ensimmäiset kolme hoitokertaa läpeensä, enkä saanut juuri mitään sanottua. Voit ihan hyvin sanoa aluksi juuri niin kuin kirjoitit, että sua ahdistaa. Lääkärit osaavat kyllä kysellä niitä asioita, jotka ovat diagnoosin kannalta tärkeitä. Ja jos eivät osaa, niin voit ihan hyvin täydentää.
Sillä ei ole mitään väliä, viekö olostasi kertominen tunnin tai kaksi. Tärkeintä on, että saat apua.
Mua jotenkin pelottaa, että entä jos mua ei uskota, koska tunnen itseni ja tuollaisesta asiasta on vaikea puhua= en itke, jne vaan puhun asiallisesti luettelemalla. En siis vlttämttä vaikuta yhtään masentuneelta ja ahdistuneelta lääkärin edessä, vaikka kotona en pääse sängystä ylös kun on niin paha olla.
Tuota aikaa mietin lähinnä sillä, että jos varaan esim. terkkarista ajan, niin aika on 20min, missä pitäisi puhua, selvittää, tehdä testejä ja saada joku hoitosuunnitelmakin tehtyä.. Tuntuu hirveen vaikeelta ajatukselta ja kauheelta ponnistelulta lähteä hakemaan apua, mutta ei kai tässä muutakaan mahda...
ap