Lue keskustelun säännöt.
Kerro parisuhteesi tarina!
06.02.2013 |
Ja se, oletko onnellinen. Minä voin aloittaa.
Tapasin mieheni yli 10 vuotta sitten, lukiossa. Aluksi emme edes huomanneet toisiamme, pikkuhiljaa tutustuimme yhteisten kavereiden kautta ja pari vuotta tapaamisen jälkeen eräässä tapahtumassa ajauduimme sattumalta juttelemaan kahdestaan, ja jokin lamppu vain syttyi molempien päässä - mehän sovimme hyvin yhteen :)
Alkoi seurustelu, todellista teinirakkautta. Yhteen muutimme kun minä pääsin yliopistoon ja mieheni töihin. Elämä oli melko tasaista noiden vuosien aikana, kun molemmilla oli kiirettä ja paljon tehtävää. Pysyimme kuitenkin yhdessä, eikä ongelmia juuri ollut.
Minun valmistumiseni jälkeen menimme naimisiin, häitä muistelen vieläkin lämmöllä. Vieraita oli vain 20, eli läheisimmät sukulaiset ja ystävät. Ja se minun puku... En kyllä taida mahtua siihen enää :D
Kriisejäkin on koettu: kolmen kympin kriisi alkoi meillä molemmilla samaan aikaan, ja se oli vaikeaa aikaa. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että me molemmat näimme sinä aikana toisissamme vain ne huonot puolet. Minä pidin miestäni yksinkertaisena, rutiineihin jämähtäneenä, tylsänä ja vähän tyhmänä. Mies kai piti minua haihattelijana, liian tempperamenttisena ja vaativana. Erosta puhuttiin useaan otteeseen ja molemmat viettivät öitä sohvalla. Riitoja syttyi harva se päivä, milloin isoista asioista (tyyliin miksi olet tuollainen kamala ihminen), milloin pienistä (taas oli tiskikone tyhjentämättä). Tämä vaihe kesti kai 1,5-2 vuotta. Onneksi ei erottu, sillä se meni ohi ja näimme toisemme "uusin silmin". Tätä edisti mm. muutaman yhteiset ulkomaanmatkat. Loistava tapa irtautua arjesta!
Nyt suunnittelemme lasta, toivon että tärppäisi ilman mitään ongelmia :)
Nyt kun tätä viestiä kirjoitan, niin tajuan samaan aikaan sen kuinka kauan olemme olleet yhdessä, ja toisaalta sen, kuinka vähän olemme vasta taivalta kulkeneet! Niin paljon on vielä kokematta... Onneksi vaikeistakin ajoista selvisimme.
Teidän vuoro!
Kommentit (9)
kunnes aloin lukea aiemmin vastanneiden tarinoita, ja tajusin ettei kiinnosta pätkän vertaa. Ja tämän myötä, ettei ketään kiinnosta myöskään meidän tarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aloimme seurustelemaan, kun olin aivan keskenkasvuinen alle 20v. Mies 5 vuotta vanhempi. Olin todella rakastunut, ihastunut ja suoraan sanoen niin helvetin naiivi sen suhteen mitä elämältäni oikeasti haluaisin, ja mitä tavoittelen. Tällä kokemuksellani väitän, että nainen itsenäistyy melko myöhään,kuten minä nyt, vasta 40 vuoden tietämissä, ilman jatkuvaa tarvetta miellyttää ulkopuolisia ihmisiä.
Yhdessä olemme olleet jo 20 vuotta, välillä olemme asuneet erillämme. Lapsia meillä on kaksi. Vuosiin on mahtunut paljon hyvää, paljon pahaa, toisen dissausta ja sanoja, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta.
Molemmilla meillä on hyvä työ, materiaalisesti elämme tasapaksua elämää. Vuosien varrella olen hyväksynyt, että olemme oikeastaan todella erilaisia ja toiveemme hyvästä elämästä taitavat olla aikana kaukana toisistaan.
Toisaalta elämme hyvin lapsikeskeistä elämää ja olemme toisiimme sitoutuneet. Annan ajan kulua, lasten kasvaa ja luon toisaalta tietyn tyytymättömyyteni takia sitten uraa itselleni. Yhä enemmän alan kallistua sille kannalle, ettei tämä ole loppuelämäni suhde.
Niin, teini-iässä vakavan seurustelun aloittaminen ei siis mielestäni kannata. Pitäisi elää hetki yksin, itsenäistyä ja katsoa kantavatko ne omat siivet. 30-kympin kriisi ja nyt 40-kympin kriisi asettivat /asettavat suhteen puntariin ja vaaka on nyt aika tasan. Menneet virheet olen antanut anteeksi niin miehelleni kuin itsellenikin, mutta kompromissien tekeminen jatkuvasti, omien unelmien vastaisesti, saa hiljalleen minut irtautumaan suhteesta.
olen muuten tismalleen kanssasi samaa mieltä. Itseäni ei kiinnosta muiden tarinat, enkä kuvittele, että muut ovat kiinnostuneita omastani.Jos joku kirjoittaa parisuhdetarinansa vaaleanpunaisena hattarana, niin ajattelen ko. henkilön olevan joko yksinkertainen, sinisilmäinen tai kieltävän totuuden. Ei ole vain onnellista, ihanaa parisuhdetarinaa.
Totesin, että kirjoitan tämän hetken tunnot ylös, jotta palikat asettuvat kohdilleen.
Terv. 4
Tytön kanssa pyörittiin opiskelijapiireissä samoissa kuvioissa. Yhden kerran sitten alkoholin vaikutuksen alaisena suutelua ja semmoista ja yhdessä jatkoille samaan sänkyyn.
Seurustelua siitä asti ja 4 vuoden kuluttua naimisiin. Parisuhde kesti vielä n 3 vuotta ja sitten tulikin ensimmäinen lapsi ja parin vuoden kuluttua toinen. Siinä se parisuhde oli.
Nyt ollaan oltu 10 vuotta perhe/kumppanuus suhteessa. Lasten muuttoa ja parisuhteen palaamista odotellen vielä muutama vuosi.
siitä että kun itseä ei toisten tarinat kiinnosta niin ei ketään muutakaan kiinnosta. Puhukaa vaan omasta puolestanne, minua ainakin kiinnostaa ihmisten elämäntarinat. Onneksi näitä ketjuja ei ole pakko klikata auki jos ei kerran kiinnosta. Itse en ainakaan edes avaa sellaisia keskusteluja joita en jaksa lukea, enkä ainakaan mene niihin pätemään miten "ketään ei kiinnosta" :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kunnes aloin lukea aiemmin vastanneiden tarinoita, ja tajusin ettei kiinnosta pätkän vertaa. Ja tämän myötä, ettei ketään kiinnosta myöskään meidän tarina.
siitä että kun itseä ei toisten tarinat kiinnosta niin ei ketään muutakaan kiinnosta. Puhukaa vaan omasta puolestanne, minua ainakin kiinnostaa ihmisten elämäntarinat. Onneksi näitä ketjuja ei ole pakko klikata auki jos ei kerran kiinnosta. Itse en ainakaan edes avaa sellaisia keskusteluja joita en jaksa lukea, enkä ainakaan mene niihin pätemään miten "ketään ei kiinnosta" :D
ettei noita kahta tyyppiä kiinosta ja olen samaa mieltä etteivät heidän tarinansa kiinosta ketään. Sitäkään en ihmettele että edes omaa miestäkään ei kiinosta.
Miksi tuollaiset täysin mitättömät tyypit edes jaksaa avata ketjun ja vielä vastata kun itsekkin tietävät ettei ketään kiinosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin 24-vuotiaana risteilylle ystäväni kanssa. Olin naimisissa ekan poikaystäväni kanssa, meillä oli vuoden ikäinen lapsi.
Illan aikana tutustuin mieheen, joka oli käymässä Suomessa toiselta puolelta maailmaa. Meillä oli hauskaa isommalla porukalla (minä, ystäväni ja miehen seurue), mutta mitään sen kummempaa ei illan aikana tapahtunut. Edes miehen sukunimeä ei tullut kysyttyä, aamulla näimme ohimennen satamassa ja vilkutimme hyvästiksi.
Jokin hänessä jäi kuitenkin kummittelemaan. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän tuntui siltä että meidän on vielä tavattava. Vaati melkoista salapoliisityötä selvittää yhteystiedot ihmisestä, joka asui valtameren takana ja josta tiesi vain etunimen. Onnistuin kuitenkin.
Tapasimme, ja kävi selväksi että vetovoima puolin ja toisin oli melkoinen. Mies yritti kuitenkin pistää hanttiin, hän ei olisi halunnut olla se joka näennäisesti rikkoo avioliittoni ja lapseni perheen. Minä kuitenkin tiesin, että ero olisi joka tapauksessa nyt väistämätön. Silloinen aviomieheni joi paljon, pahoinpiteli minua kännissä eikä ottanut minkäänlaista isänroolia. Olimme päätyneet naimisiin vain, koska en tiennyt muustakaan. Nyt tiesin.
Hain eroa, ja meinasin saada exän puukosta siitä syystä.. Pitkän välimatkan takia tapailimme uuden rakkauteni kanssa harvakseltaan, mutta silloin aina viikon-pari kerrallaan. Sähköposti ja puhelin kävivät kuumina tapaamisten välissä. Kolmannella tapaamiskerrallamme (vajaa vuosi kohtalokkaasta risteilystä) tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Tuntui, että se oli piste iin päälle: näin tämä on tarkoitettu.
Mies alkoi valmistella Suomeen muuttoa ja pääsimme muuttamaan yhteen pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Lähtökohdat olivat siis aika karmeat: olin hiljattain eronnut ja jo perustamassa perhettä ihmisen kanssa jonka kanssa en ollut ikinä edes asunut :D
Tuntemus tähtiin kirjoitetusta rakkaustarinasta on kuitenkin säilynyt. Olemme olleet yhdessä nyt 12 vuotta ja rakkaus on edelleen syvää. Perheemme on tätä nykyä 5-henkinen, ja asumme vaihteeksi valtameren takana. Ei meidän elämä perheenä mitään ruusuilla tanssimista ole, lapsetkin jo tuovat omat haasteensa eikä toiseen kulttuuriin muutto ollut mikään helppo nakki. Mutta parisuhde kukoistaa, ja päivääkään en vaihtaisi pois. Uusi elämä koittaa taas sitten, kun lapset lentävät pesästä ja on vain me kaksi. Sitä emme ole vielä kokeneetkaan :)
Tapasimme yliopiston opiskelijariennoissa 20-vuotiaina, ja se oli heti menoa. Alkuhuuma oli niin huikea että mies ei (veljensä ja kaveriedensa mukaan) osannut tehdä "mitään" jos en ollut paikalla ja minä kaipasin miestä niin että koski melkein fyysisesti. Puolen vuoden seurustelun jälkeen kihloihin, kuukauden päästä saimme yhteisen opiskelija-asunnon.
Onnellista aikaa, kunnes pari kk pillereiden aloituksen jälkeen alkoivat mielialanheilahtelut, sain raivareita, itkukohtauksia, olin kärttyinen. Jossain vaiheessa yhdistin asiat ja jätin pillerit poi - onneksi. Iloinen luonne palautui ennalleen, ja mies tunnusti että oli välillä miettinyt eroa kun olin niin mahdoton! Jatkoimme kuitenkin yhdessä, ja 23-vuotiaina menimme naimisiin. Vaatimattomasti maistraatissa, läsnä lapsuudenperheet.
Elimme vielä pari vuotta opiskelijaelämää, kunnes tulin raskaaksi ja lapsi syntyi kun olimme 26. Muutimme isompaan asuntoon, valmistuimme, mies aloitti jatko-opinnot ja minä menin töihin valmistuttuani. Lapsi oli kotihoidossa parivuotiaaksi.
Mies väitteli, ja sai sen jälkeen post doc-paikan ulkomailta. Muutimme Keski-Eurooppaan, ja täällä olemme viihtyneet nyt 3 vuotta. Elämä on onnellista ja rauhallista, eikä toisen naama kyllästytä vielä 14 vuoden jälkeenkään.