Minusta tuntuu, että olen epäonnistunut lapsettomana. Ajatuksia?

Pyrkiväthän kaikenlaiset biologiset olennot lisääntymään, laittamaan geenejään eteenpäin. Ja suuri enemmistö ihmisistä saa jossain vaiheessa elämäänsä perheen ja sitä kautta elämänsisältö tulee paljon perhe-elämästä. Henkilö, joka jää lapsiperhe-elämästä ulkopuoliseksi, varsinkin jos näin ei ole omasta tahdosta, tuntee lähes väistämättä jossain vaiheessa tyhjyyttä, merkityksettömyyttä, epäonnistumista, surua.



Eli on ihan ok ja luonnollista tuntea niin. Mutta ei loppuiäksi kannata jäädä asiaa surkuttelemaan, vaan sitten kun on asiaa tarpeeksi käsitellyt, alkaa suunnata elämässä eteenpäin, katselemaan mitä muuta sitten voisi tehdä kun nyt lapset jäi hankkimatta.



t. toinen lapseton

Sulla on mahdollisuus tehdä elämässä ihan mitä tahansa. Lapset rajoittaa ja rasittaa, se nyt vaan on totuus. Itse en koskaan halunnut lapsia ja silti tein niitä kaksi ja kaduttaa aivan vietävästi.



Mä olen kyllä epäonnistunut äitinä ja vaihtaisin osia kenen tahansa lapsettoman kanssa asap.

on kaksimerkityksinen, mutta oletan sinun tarkoittaneen, että olet epäonnistunt koska olet lapseton.



Niin olen minäkin. Epäonnistunut avioliitto miehen kanssa, joka halusi olla perheen ainoa lapsi on varsinainen syy. Hän toki kyllä lupasi vaikka kuun taivaalta kun ilmoitin haluavani erota. Koska tiesin, että hän ei oikeasti lapsia halua, en suostunut ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli oikein. Lapsilla on oikeus syntyä niin, että edes silloin molemmat vanhemmat ovat heitä halunneet ja nimenomaan juuri sen kumppanin kassa.



Tämän miehen kanssa meni kuitenkin niin pitkään, että olin liki äärirajoilla = reippaasti yli kolmekymppinen ennen kuin tapasin ketään sopivaa isäehdokasta.



Nykyisen miesystäväni kerran jätinkin tästä syystä = hän eronneena ei halunnut enää lisää lapsia ja minä puolestani olen liian rehellinen siihen, että olisi sattunut "vahinko".



Nyt olen jo ihan tyytyäinen osaani, varsinkin seurattuani kavereiden ja muiden tuttujen ongelmia lastensa kanssa; varmaan omanikin olisivat samanlaiisia, jolleivät vielä pahempia.



Vaikka välillä hiukan kirpaisee, olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla on näitä "melkein" lastenlapsia, eli miesystäväni lastenlapsia. Heille voi antaa lahjoja, kerätä vähän rahasto-omaisuutta ja paijata ja hoitaa. Omia geenejä ei tietenkäään ole, mutta tuskinpa maailma siinä mitään häviää :)



Elämä ei kaikille sitä ruusua anna, mutta eikö nyt kuitenkin kannata iloita siitä, mitä meillä nyt on? Kaikkea meistä ei kukaan saa - tai ainakin aika harva :)

kun mulla on yksi lapsi :( Vahinko se kyllä oli.

- vältyt monelta huolelta ja murheelta

- teinisi ei huuda sinulle "sinun ei olisi kuulunut saada yhtään lasta kun en osaa niitä kasvattaa"



tai siltä kun teini huutaa "kunpa olisit kuollut/kunpa kuolisit".



- tai kun teini sanoo "olet kaikista noloin"



Ei vanhemman osa ole aina helppoa. Oman parhaasi yrität ja kiitos on tuossa. Tänään on ollut meillä huono päivä.