Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi en sure vasta kuollutta isääni?
04.12.2012 |
Isäni kuolemasta on jo 4 kuukautta, mutten ole tirauttanut kyyneltäkään sitten hautajaisten. Hyvä että edes joka päivä isä tulee mieleen. Jollain tasolla hävettää, aivan kuin isäni ei olisikaan ollut minulle niin rakas.
Olen muuttanut vanhempieni nurkista pois 7 vuotta sitten, josta viimeiset 3 vuotta parin sadan kilometrin päässä. Tästä syystä emme nähneetkään kuin parin kuukauden välein. Voiko niinkin läheisestä ihmisestä kuin isä, tulla etäinen, niin etäinen ettei kuolemakaan juuri hetkauta?
Kävin viime vkl ensimmäisen kerran vanhempieni kotona sitten hautajaisten, nukuin jopa yöni samassa sängyssä missä isänikin oli nukkunut. Mikään ei liikuttanut minua. Äitini oli jo kasan kirjojakin myynyt, joten kodin ulkonäkökin oli paljon muuttunut. Toki paljon oli ennallaan ja koitin myös väkisin miettiä ettei isä enään _ikinä_ tule sinne, mutta kyynelkään ei vierähtänyt. Ei mitään kaipausta.
En ymmärrä. kysehän on kuitenkin minun isästäni. Voiko välimatka todellakin tehdä minusta näin sydämettömän?
Minua ihan hävettää, kun en sure. Moni läheiseni kuvittelee että elän hirmuisen surun keskellä, mutta totuus on toinen. Elän niin kuin olen aina ennenkin elänyt.
Mitä tämä on? Miksi minä en sure?
Kommentit (5)
Millaiset välit teillä oli kun hän, siis silloin kun asuit vielä kotona?
Minulla kävi vähän samoin isoäitini kanssa, joka oli minulle kuin toinen äiti - tai enemmänkin äiti kuin oma äitini. Asuin jo omillani hänen kuollessaan kaukana hänestä. Hautajaisissa itkin, mutta muuten koko asia ei kovin paljoa käynyt mielessäni. Joskus häntä muistelen ja kaivannutkin olen, mutta ei mitään kovia tunneryöppyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni on sairastanut sydänsairautta ikänsä, hänelle on minun elinaikanani tehty useita sydänleikkauksia ja sitä kautta on myös tullut muite komplikaatioita. Jokainen meistä varmasti tiesi, ettei isä enää kestä yhtään komplikaatiota. oli vain ajan kysymys milloin seuraava iskee ja sehän siki puolitoista vuotta edellisen vakavan komplikaation jälkeen. Tällä kertaa ei tosin enää ollut mitään tehtävissä (kuolinyy taisi olla jonkin vatsa aortan repeytyminen tmv)
Meillä oli vaihtelevat välit lapsuudessani. Isäni oli narsistinen ihminen ja halusi hallita kaikkea. Teiniuhmassa minä pistin välillä pahastikin vastaan ja isä otti kurin takaisin remmin avulla. Mutta oli meillä paljon hyviäkin hetkiä, hän odotti minulta paljon ja minä halusin antaa hänelle aihetta olla ylpeä. Mutta teini ikäni jälkeen meillä on ollut melko hyvät välit, vaikka näöimmekin harvemmin.
Mun olisi vaikea kunnioittaa ihmistä, joka turvautuu remmiin lastensa kanssa. Kaikki ihmiset tekevät toki virheitä....
Mutta: olen vähän samanlaisessa tilanteessa. En aiemmin olisi kyennyt ymmärtämään tälläistä reaktiota kuolemaan. Nyt vain jatkan elämää.
yhtään kyyneltäkään en ole vuodattanut mummoni puolesta,joka oli tavattoman puolueellinen. yksi serkuistani oli hänen lempi lapsenlapsensa,sai matkoja mm. miamiin. oli oma hekkukaappi mihin muilla ei ollut asiaa. muut sai halkaista jakaakseen karamellin.
toki tän lempi lapsenlapsen sisarrukset sai matkoja. myöskin yksi veljistäni sai reissun.
pojat olivat jotain,tytöt ei mitään.
noh,kukas häntä sitten kävi katsomassa,kun sai aivoverenvuodon ja halvaantui? niin,eipä näkynyt kertaakaan katsomassa lempi lapsenlasta tai hänen sisarruksiaan..mutta hylkiö kävi..
tässä syy,miksen minä kyennyt itkemään kertaakaan mummoni pois menon jälkeen.
Alue: Aihe vapaa
mutta jospa et jollain tasolla ole "tajunnut" asiaa, koska ette ole päivittäin olleet yhteydessä..uskoisin että suru voi iskea jossain vaiheessa kun asiaa joutuu jostain syystä enemmän työstämään tai ajattelemaan. Jokainen reagoi ja suree tavallaan, turhaan häpeän tunteita koet. Mielestäni surun olisi kyllä hyvä tulla uloskin jossain vaiheessa.