Mitkä ajatukset auttavat kestämään lapsettomuuden?

mieheeni ja elämäämme. Matkustamme paljon ja minulla on kiinnostavat harrastukset.



Olet ilmeisesti saanut vasta tiedon? Käy suruprosessi läpi ja sitten keskityt niihin rakkaisiin, joita sinulla on.

Minkä ikäisiä olette? Onko lapsettomuuden syyt selvitetty?

Kysyin tosiaan niitä keinoja... Ikä ja syy ovat sivuseikkoja...

koska kyseessä on menetys..

Kysyin tosiaan niitä keinoja... Ikä ja syy ovat sivuseikkoja...

Tiedän vaikka kuinka monta, jotka ovat yrittäneet vuosia, mutta ovat raskautuneet lopulta. Eli jos et ole hirveän vanha, eikä sinussa tai miehessäsi ole mitään vikaa, niin kaikki on mahdollista.

hyväksynyt lapsettomuuteni. Aikanaan aviossa ollessani mies ei halunnut lapsia (hän halusi olla se perheen ainoa lapsi, kuten valitettavasti kävi ilmi). Erosimme ja tavatessani nykyisen mieheni hän oli jo lapsensa hankkinut eikä halunnut lisää.



Olimme tästä syystä nyyisen mieheni kanssa erossakin jonkin aikaa. Sitten aikani asiaa kypsyteltyäni tulin siihen tulokseen, että olen mieluummin sielunkumppanini kanssa kuin jonkun muun, joka voisi lapsia halutakin. (Eikä niitä minulle kelpaavia miehiä niin kovin paljon näyttänyt olevan liikkeellä, yhtäkään en ainakaan tavannut.)



Ei se helppo ratkaisu ollut. Minusta taas ei ollut siihen, että meille olisi nykyisen mieheni kanssa tullut "vahinko" kun tiesin, että mies ei lasta enää halua, vaikka olisinhan minä niinkin voinut tehdä - olen sellaiseen vain liian rehellinen ihminen.



Kohdallani ei siis ole kyse (tietääkseni) siitä, etten olisi lapsia voinut saada. Syy on se, että minusta lapsilla on oikeus siihen, että edes aluksi molemmat vanhemmat lasta ovat halunneet. En ryhtynyt siihen epärehellisesti tai yksipuolisesti - kai sen lapsen olisi voinut tehdä vaikka tuntemattoman yhden yön jutunkin seurauksena.



Tämä ei ehkä sinua lohduta tai auta yhtään. Olen osani hyväksynyt enkä oikein osaa katuakaan.



Ja tuskin näissä minun geeneissänikään mitään suurta ja ihmeellistä menetetään, vaikka ne eivät jatkukaan.



Kohtaloita on monenlaisia. Jos te molemmat kovasti lapsia haluatte, miettikää adoptiota. Ei ole huono vaihtoehto. Sukulaisperheelläni on adoptiolapsi ja he ovat hyvin onnellisia.



Jaksamista sinulle ja oikein hyvää ja rauhallista joulua!

En tiedä, auttaako tämä tilanteessasi, mutta jos sinulla on kuitenkin yksi rakas, tärkeä ihminen (mies), jonka kanssa voit suruasi ja itkuasi jakaa, se on jo merkittävää. Saat rakastaa jotain ihmistä täysillä. Jakaa elämäsi ja jatkaa elämääsi hänen kanssaan.



Terveisin eräs yksinäinen lapseton

Lapsettomuus on useimmiten kuitenkin valinta. Jos on biologisesti lapseton, voi silti yleensä olla sijaisvanhempi tai adoptiovanhempi.

Parempi olla kokonaan lapseton, kuin menettää ainoa lapsi. Mieti Artun vanhempia. Tuskin olet heille kateellinen nyt?

Itse kestin sillä, että tiesin saavani lapsen joskus keinolla millä hyvänsä. Vaikka sitten adoptiolla. Lisäksi vietin aikaa kaverien lasten kanssa.



Olihan se hirveää. Joka kuukausi pettymys kun ei silläkään kierrolla tärpännyt. 3 keskenmenoakin ehti tulla ennen esikoista.



Sain myös hyvää vertaistukea lapsettomuus - palstalta.

Älä odota, että puolisosi on lapsettomuuden käsittelyssä samassa vaiheessa kuin sinä. Eikä hän myöskään välttämättä ajattele missään vaiheessa samoin kuin sinä. Ihan vain välttääksesi ajatuksen: "Siis etkö säkään tajua, miltä tämä tuntuu?" Kyllä hän tajuaa, jos hänkin on lapseton.



Kahden adoptiotytön isä

Parempi olla kokonaan lapseton, kuin menettää ainoa lapsi. Mieti Artun vanhempia. Tuskin olet heille kateellinen nyt?

Lapsettomuus on useimmiten kuitenkin valinta. Jos on biologisesti lapseton, voi silti yleensä olla sijaisvanhempi tai adoptiovanhempi.

Tämä ei minua lohduttanut. Kukaan ei voi luvata biolasta, osa jää ilman. Adolapsen saanti ei myöskään ole itsestäänselvyys. Vanhemmille voi lisäksi olla koulutus- ja varallisuusvaatimuksia, joita kaikilla ei ole vaikka olisivat hyviä vanhempia.

Ja sijoituslapsi voidaan ottaa pois.

että kun vihdoin ja viimein raskauduin ja tuli se päivä, jolloin keskenmeno muuttuu kohtukuolemaksi ja jolloin äiti saa pitää 3 kk äitiyslomaa vaikka lapsi syntyisi kuolleena. Silloin ajattelin, että nyt olen Äiti, eikä kukaan tai mikään voi sitä enää ottaa minulta pois.

Sille, joka menettää jotain konkreettista jää aina muistot eikä niitä voi kukaan ottaa pois, toisin kun semmoisella, jolla ei ole mitää muistoja, vaan sitä loputonta verenvuotoa.

Parempi olla kokonaan lapseton, kuin menettää ainoa lapsi. Mieti Artun vanhempia. Tuskin olet heille kateellinen nyt?

Prosessi on varmasti pitkä.

Minua helpotti vertaistuki. Ehkä netin palstat eniten. Oikeassa maailmassa ihmiset raskautuvat yksitellen ja sitä oli vaikea kestää.



Parisuhde. Kunhan ulkoisti siitä lapsettomuudesta puhumisen. Mies ei koskaan kokenut, että lapsettomuus pilaa hänen elämänsä tai katkeroittaa hänet. Mutta suhteessa oli paljon hyvää. Matkustelimme paljon ja teimme kivoja juttuja.



Työ. Opiskelin niin pitkälle kuin se akateemisesti on mahdollista. Uppouduin työhön ajoittain.



Ystävät. Vaikka heidän arkensa oli valovuosien päässä omastani lähimmät olivat tärkeitä. Kateudesta huolimatta heidän lapsensa olivat tärkeitä.



Ajatus, esimerkit ja puheet siitä, että elämä ilman lapsia voi olla merkityksellistä ja onnellista. Minua EI lohduttanut pätkääkään se "toivottavasti tekin vielä saatte/ olen varma että saatte/ niemisetkin saivat vaikka sen piti olla mahdotonta". Tiesin, että noiden asioiden sanomisilla meille todella toivottiin hyvää, mutta se kuulosti korvissani siltä, että ilman lasta ei voi olla onnellinen. Lisäksi purin kieltä kun tiesin, että niemiset saivat lahjasoluilla ja olin vannonut etten kerro sitä. Tosin lahjasoluvauvaakin olisin rakastanut yhtä paljon.



Simpukan sivuilla ainakin ennen oli terapeuttien nimiä, jotka ovat erikoistuneet tähän asiaan.



Kaikkea hyvää matkasi varrelle!

Biologinen lapsettomuus oli helpompi hyväksyä, kun tiesi etä lapsen voi kuitenkin saada adoption kautta. Biologinen sukulaisuus lapsen kanssa ei ole meille tärkeää. Vaikka olemme elämässämme hyvin menestyneitä ihmisiä, emme kuitenkaan koe olevamme niin ainutlaatuisia, että ne omat geenit olisi pakko saada eteenpäin. Maailmassa riittää lahjakkuuksia, ja myös lapsemme on ainutlaatuinen pakkaus omia vahvuuksiaan ja taitojaan.



Lapsiperheen elämä on kuitenkin paljon rankempaa mitä sitä osaa ajatellakaan silloin kuin siitä lapsesta haaveilee. En olekaan se superäiti, millainen vuosien odotuksen aikana haaveissani olin, vaan ihan tavallinen väsynyt äiti, joka ei aina jaksa olla ihan niin täydellinen. Myös parisuhteemme on joutunut kokemaan rankkoja aikoja niin lapsettomuuden aikana kuin taas lapsiperheenäkin. Ikinä ei taida olla olemassakaan sellaista elämäntilannetta, että sitä osaisi olla täysin tyytyväinen. Aina vaan tuntuu kaipaavan sellaista, mitä ei juuri siinä elämäntilanteessa ole mahdollista saada. Ja kuitenkin se paras hetki on se juuri olemassaoleva hetki, jota jälkeenpäin kaipaa.



Voimia lapsettomuuden käsittelyyn, joulu varsinkin aina herkistää ne tunteet. Tie on pitkä, mutta se vie perille.

Kriisi asiasta oli joskus 26-vuotiaana, mutta nyt yli 10 vuotta myöhemmin elämä tuntuu päivä päivältä paremmalta.



Tämä ei ap:ta kai lohduta, mutta olen oivaltanut etteivät lapset edes olisi olleet minun juttuni. Kun viettää aikaa pikkulapsiperheen kanssa muistaa taas miksi.



Olen opiskellut ja teen töitä, mutta ura ei ole minulle millään tavalla tärkeä. Nautin parisuhteesta, liikunnasta, rauhallisesta ja kiireettömästä elämästä. Olen enemmän kotihiiri kuin spontaani seikkailija. Uskon, että jokaisella on elämässä muitakin tärkeitä asioita kuin lapset. Pitäisi ainakin olla, kaipa elämä olisi tyhjää tai jäisi lapsiin roikkumaan sitten kun he ovat isoja.



Ystävien vähyys hiukan rassaa, parhaiten aikaa vietän lapsettomien tai jo isojen lasten äitien kanssa. Ei saa yleistää tietenkään. Jotkut pienten lasten äidit osaavat keskustella kaikesta, toiset parikymppisten äidit osaavat elää vain lastensa kautta.



Mistä asioista sinä nautit? Onko parisuhde kunnossa, pitäisitkö lemmikkieläimestä, voisitko tehdä vapaaehtoistyötä, ryhtyä lastensuojelun tukiperheeksi tms? Voisitko ottaa ja lähteä vaikka kehitysmaahan lapsia auttamaan?

että kun vihdoin ja viimein raskauduin ja tuli se päivä, jolloin keskenmeno muuttuu kohtukuolemaksi ja jolloin äiti saa pitää 3 kk äitiyslomaa vaikka lapsi syntyisi kuolleena. Silloin ajattelin, että nyt olen Äiti, eikä kukaan tai mikään voi sitä enää ottaa minulta pois.

Sille, joka menettää jotain konkreettista jää aina muistot eikä niitä voi kukaan ottaa pois, toisin kun semmoisella, jolla ei ole mitää muistoja, vaan sitä loputonta verenvuotoa.

Erona se, että jo plussasta koin olevani enemmän äiti kuin ennen. Se oli jo iso voitto. Muistan monta kertaa alkuraskaudessa ajatelleeni, että tämäkin on hieno kokemus, vaikka päättyisikin kesken, koska takana oli viisi vuotta ilman mitään plussaa. Koin ja jaoin saman kokemuksen kuin lukuisat äidit ennen minua. Huikeaa! Lisäksi menetykseni oli nyt sanoitettu. Ei kukaan ymmärrä, miten verenvuotoa voi itkeä, kun eihän siellä ollut mitään koskaan alkanutkaan. Sikiö on kuitenkin todellinen.

Ap, näiden viiden vuoden aikana päätimme mieheni kanssa, että rakennamme omaa elämäämme ja hoidot olivat meillä ikään kuin välttämätön paha, jotta sekin tie on käyty loppuun ja voidaan lopuksi sanoa, että kaikkemme yritimme eikä mikään jäänyt kaivelemaan. Ystäväperheemme arvosteli kovin sanoin, kun ostimme asunnon (ei kovin lapsiystävällinen) ja mökin, koska nämä rahat olisi pitänyt kuulemma säästää hoitoja varten ja mahdollista äitiyslomaa ja vanhempainvapaata varten. Tuo on edelleen kehnoin saamani neuvo, vaikka yleensä kannatankin sitä, että elämässä osataan varautua. Ystäväperheen mielestä meidän olisi pitänyt vain istua kotona odottamassa sitä plussaa ja varata rahaa tulevaan lapseen (ja näin toki teimmekin pari ekaa vuotta). Me sen sijaan tajusimme, että parisuhde on tällä hetkellä se kaikista tärkein ja että kokemukset voivat erottaa tai yhdistää ja meidän on tehtävä kaikkemme, jotta meillä on mukava elämä vielä sen jälkeen kun hoidot lopetamme (olimme asettaneet takarajan sekä ehdon, että hoitoja jatketaan takarajaan saakka, jos kumpikin jaksaa).

En voi sanoa, että olisin tullut sinuiksi lapsettomuuteni kanssa mutta aika paljon hyväksyntää oli tullut mukaan vuosien varrella. Meillä oli oikeasti kiva elämä. En kiukutellut sukulaisten tai lähipiirin raskauksille ja lapsille, vaikka jokainen raskausuutinen tekikin aika kipeää. Osasin suhtautua ja ymmärtää, että vaikka elämässä ei mene tasan, niin jotain hyötyä on aina myös siitä omasta tilanteestakin. Väittäisin, että olin reippaasti matkalla kohti tasaista hyväksyntää, koska olimme rakentaneet mukavan elämän ympärillemme ja parisuhteemme voi hyvin. Se lapsettomuus oli iso juttu ja niitä haavoja edelleen kahden lapsen jälkeenkin silloin tällöin nuolen, mutta se ei ollut ainoa juttu elämässämme, ja uskon, että juuri tuon tajuaminen ja sinnikkäästi sen oman elämän rakentaminen saavat aikaan tasapainon. Kipu ei katoa koskaan, mutta sinuiksi asian kanssa voi tulla tavalla tai toisella.

Tsemppiä.