Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehenä (ja isänä) työnarkomaani, kuinka kauan perheen pitää jaksaa ja joustaa?
30.11.2012 |
Nyt alkaa olla vitsit vähissä. :(
Mies on pahimman luokan työnarkomaani. Matkustelee paljon ja on siksikin aika paljon pois kotoa, tekee töitä myös kotona: jatkuvasti on joko tietokoneella tai vähintäänkin näppäilee kännykkäänsä: ei sellaista yhteistä kauppareissuakaan ole ollut IKINÄ etteikö mies kirjoittaisi sähköposteja tai tekstiviestejä, kuuntelisi vastaajaviestejä tai soittaisi johonkin. Arvomaailmaltaan mies on materialistinen ja haluaa itselleen arvostusta, kunnioitusta ja tunnustusta työmaailmasta.
Me taas täällä kotona haluaisimme häneltä aikaa ja ymmärrystä, rakkautta ja rakkaudenosoituksia. Yhteistä aikaa ja läsnäoloa. Eikä tarvitse varmaan sanoa, että perhe-elämän ja arjen pyöritys on 150%sti minun vastuullani.
Mies tunnustaa itsekin ajautuvansa yhä useammin tunnekylmään moodiin, jossa ei pysty kuulemaan tai näkemään mitään työnsä ulkopuolista asiaa. Elää kuin jossakin pahassa unessa, tekee asioita kuin liukuhihnarobotti. Kotona sättii ja töksäyttelee, pahoittaa perheenjäsentensä mieliä ilkeillä, vähättelevillä sanoillaan. Silloinkin kun on fyysisesti läsnä, hän ei ikinä ole läsnä henkisesti. Ei esim. kuuntele mitä puhutaan. Hän ei jaksa vaivautua kotiasioiden vuoksi, mutta jos töitä pitää tehdä, on valmis mihin vain.
Arvostaa vain omia saavutuksiaan ja omaa työtään: muiden tekemiset tai odotukset eivät koskaan ole niin tärkeitä.
Tuntuu aivan kauhealta. Olen tässä parin viikon aikana huomannut, etten oikeasti edes rakasta häntä enää. Mies on kuin satunnaisesti vieraileva kämppäkaveri, ei tosiaankaan mikään tasapuolinen ja vastuuta ottava perheenjäsen...
Kommentit (7)
Pahinta on, miten mies työkiireidensä ja -stressinsä vuoksi "räjähtelee". Purkaa paineitaan kotona ja päästelee sammakoita suustaan aivan syyttömille ihmisille ilman syytä.
Hän on nolannut minut useita kertoja esim. omien vanhempieni, sisarusteni ja naapureidemme aikaan. Ei kuuntele tai vastaa kun yritän puhua ja vähättelee avoimesti tekemisiäni. Viimeksi eilen: koko päivä oli aivan kauheaa kiirettä, lasten viemistä, lääkärireissuja, oma työni ja lisäksi vielä kaikki askareet (siivousta ja leipomista) kotona... Vanhempani tulivat alkuillasta kylään ja sekuntti ennen kuin he tulivat pihaan sain imurin kaappiin ja keittiöpöydän pyyhittyä.
Parisen minuutin päästä myös mies paukkaa paikalle kotiin, kiireisenä niin kuin aina. Ei tervehdi ketään, puhuu puhelimeensa kiireisenä, huseeraa töykeänä puvun takin liepeet heiluen. Puhelun päätyttyä etsii päivän postia lehtihyllystä ja puuskahtaa halveksivalla äänellä ja väheksyvästi: "Eikö täällä ole edes postia vielä ehditty hakea?!"
Ja tässä vain yksi esimerkki. Paljon pahempaakin on tapahtunut.
Ärsyttää vain ihan h*lvetisti! Mies arvostaa vain itseään ja omia tekemisiään, ei näe toisten tekemiä asioita ollenkaan arvokkaina tai tärkeinä.
Tulee muuten ihan mieleen yhden iskelmälaulun sanat:
"...Siis saa olla tärkein, sun mielestäs työs. Jos arvostat toisia myös... Mitä teetkin sen, oikein kun teet, ota huomioon, toisten tunteet...."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuota ole pakko katsella. Olisit yksin lasten kanssa varmaan onnellisempi.
Ei tuota ole pakko katsella. Olisit yksin lasten kanssa varmaan onnellisempi.
ota rakastaja!
Miksi jäät katsomaan vähättelyä?
Jos elintaso on ainoa mitä saat niin sitten sun pitää miettiä juinka materialistinen SINÄ olet?
aloittaja menee töihin eikä enää loisi miehen rahoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että sitä aikaa tulee. Varmaan turhaa odottaa, pitää vaan kasvattaa lapset vielä viisaammin ettei heille jää ongelmia välinpitämättömästä isästä (sitähän se on jos työ on aina lasten edellä). Ja joku tietämätön sanoo että pakkohan jonku rahaa tuoda. Mäkin käyn töissä ja maksan puolet perheen menoista.
Alue: Aihe vapaa
Olen elämäni olut ihminen, joka haluaa miehen/puolison/poikaystävän kanssa viettää aikaa. Yhteistä aikaa. Mieluiten vielä mahdollisimman paljon.
Entisen avokkinin kanssa olimmekin paljon yhdessä. Hänellä oli 6 viikon kesäloma ja se oltiin 24/ yhdessä. oltiin jossain vaiheessa samassa työpaikassakin ja hyvin meni.
Sitten sain työnarkomaanin itselleni. Ensimmäinen lapsi syntyi, meillä oli yritys. Olin itsekin toiminnassa kiinni, milloin pienen vauvan kanssa ja milloin yksin. Yhteinen aika vain väheni.
Toinen lapsi syntyi, yritys lopetettiin, koska mies halusi olla enemmän kotona. Mies aloitti toisen yrityksen ja HAH, kotona olosta tuli suorastaan vitsi. Monena monena pivänä lapset ei edes näe isäänsä. Puhutaan pakolliset (Huom! todellakin vain pakolliset) työpäivän aikana. Mies herää viiden jälkeen, lähtee ennen kuutta ja palaa kahdeksan - yhdentoista eiakan. Ja tämä on aivan tosi.
Kesästä tähän päivään on ollut VAIN 3 vapaata viikonloppua. Eli tekee töitä 7/7.
Toivoin jo että olisi tänä viikonloppuna kotona, turhaan.
Viime vuonna lomaa oli viikko, tänä vuonna 2 päivää.
No onneksi lapset on jo niin isoja että pärjään niiden kanssa mainiosti.
Välillä teki tiukkaa kun lapset oli pieniä, mutta ihan oikeasti kaikkeen tottuu.
Olen ihan tyytyväinen elämääni, koska kaikki on vuosien (16v) aikana mennyt omiin uomiinsa ja mulla ja lapsilla on moni asia niin hyvin. En jaksa turhasta kitistä, asiat voisi olla tuhat kertaa huonomminkin.
Totuus on tietty se, etten tiedä mitä vanhana muistan miehestä, en varmaan mitään, heh.
Ap:lle sanoisin että jokaisessa miehessä on omat ongelmnsa ja vikansa. Toisten asioiden kanssa ei voi elää, toisten kanssa voi.