Lue keskustelun säännöt.
Paniikkihäiriöön vertaistukea
18.10.2012 |
Eli, mulla totesi työterveyslääkäri paniikkihäiriön vuonna 2009. Olin 17v. Aloin syödä cipralexia ja xanoria pahimpaan paniikkiin. Cipralex auttoin. Tulin 1/10 raskaaksi ja lopetin pian plussasta lääkkeet. Olo oli suht hyvä. Kumminkin, esikoisen synnyttyä tunsin taas tarvetta lääkkeelle. Kaupassa käynti oli mahdotonta, ulos meno ahdisti, kotiin jos tuli vieraita ahdisti. Aloin taas syömään lääkkeitä. annostus 15mg.
9/11 tulis taas raskaaksi ja sama kävi, lopetin vauvan takia. Meni ihan ok, kaupassa käynti tuotti silti päänvaivaa. Vauvan synnyttyä en halunnut enää syödä lääkkeitä.
Kumminkin 8/12 oli pakko saada lääkkeet, ei enää tullut elämästä mitään. Aloin syödä lääkkeitä, kunnes yksi yö tapahtui se pahin, heräsin kun en hengittänyt/saanut happea, koko kroppa puutu, kieltä kihelmöi, jalat, maha, kaikki tunnottomana, sanoin miehelle et nyt pyörryn, nosta jalat ylös. Se meni ohi, olo oli hutera. Se tuli taas, sanoin et nyt lähden päivystykseen. Lähdin ajamaan ja ajomatkasta en muista juuri mitään, soitin ambulanssin ja pysähdyin. Olin ihan varma että saan sydänkohtauksen. Ambulanssissa kytkivät laitteisiin ja alkoi kysellä. Kysyi onko paniikkihäiriötä. Sehän se oli. Olo oli kamala, nolo ja hutera.
Yks ilta se tapahtui taas, pyyhin pöytää ja kaikki puutu.
Tänään se on taas yrittäny alkaa. Annostus on nyt 10mg.
Miten tän kuolemanpelon kanssa voi elää, sehän sen mulla laukasee? Miten tästä pääsee yli? Mikä auttaa?
Kommentit (14)
Minulla on ollut paniikkihäiriö ihan lapsesta saakka. Se tosin diagnosoitiin vasta reilut kuusi vuotta sitten, kun sain niin pahat kohtaukset että ne jäi päälle ja elämä meni uusiksi. Sain silloin lääkkeet Ciprale 10mg annostuksella joka nostettiin 20mg myöhemmin. Välillä lopetin lääkkeet, koska halusin pärjätä ilman. Oireet tulivat takaisin pahoina. Tulin raskaaksi ja lopetin heti lääkkeet. Raskaus meni hyvin. Nyt synnytyksestä on kolme kkuukautta ja monena iltana olen taistellut kohtausta vastaan. Minulla ne alkavat aina huonona olona. Tulee kuumottava tunne, vatsa menee sekaisin, alan täristä. Pian en saa hengitettyä, haukon happea, kädet puutuu, pää turtuu, kieli turtuu, en saa puhuttua, pelkään että kuolen ja olen ihan häissäni. Tiedän että kohtaus menee ohitse mutta tuossa tilassa se tieto ei helpota. Sitä vain tuntee kuolevansa. Olen saanut kohtaukset ohitettua ajattelemalla heti jotain muuta ja touhuilemalla jotain. Jos jään miettimään huonoa oloani niin tieän, että kohtaus ottaa vallan. Minulle kohtaukset iskevät lähinnä öisin tai iltaisin nukkumaan mennessä. Usein auttaa se kun peukalolla kosketan jokaisen sormeen vuoron perään. Se on ihan yleinen keino paniikkihäiriöisillä ja jotenkin saa ajatukset ohjattua pois oman olon ajattelusta. Minulla on mies joka tukee kyllä. Usein silittely auttaa kun kohtaus meinaa tulla päälle. Voi olla että joudun aloittamaan lääkkeet taas. Kuitenkin parantaa elämänlaatua kun voi olla oireeton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viestistäsi ei ilmennyt, oletko saanut lääkehoidon lisäksi terapiaa (kunnollista sellaista)? Ystävälläni terapia lopulta poisti oireet, toki lääkehoidon ohella. Onkohan lääkkeen annostus riittävä? Tällaisia tuli mieleen, itsellä masennustausta ahdistuskohtausten kera.
Mene lääkäriin, annoksen voi vaikka tuplata vielä. Myös terapiaa suosittelen. Siellä voidaan opettaa palleahengitystä, jonka avulla pystyt kohtaamaan paniikin paremmin. Nuo oireethan johtuu pääasiassa sympaattisen hermoston toiminnasta, ja on sinänsä vaarattomia. Hyperventiloit, jolloin tulee tuota puutumista jne.
Myös kohtauksiin otettava mieto rauhoittava mulla ainakin katkaisee kierteen. Käytän Opamox 15 mg ja olo rentoutuu, en ala haukkomaan happea.
Itse söin vuosia lääkkeitä jona aikana muutuin ihmisenä mielestäni täysin. Olen ollut pitkään lääkkeittä ja pystyn järjellä nykyään estämään kohtaukset kokonaan. Toivoa on älä luovuta, lääkitystä kannattaa varmaan jatkaa pitkään ja jos elämässäsi on jotain juttuja joita pystyt muuttamaan sekin auttaa. Itselläni avioero paransi kai minut lopullisesti.
te ootte ihan mahtavia! olo helpottuu. olen terapiassa käynyt joskus, vähän, mutta se jäi. saan nostaa itse annostusta. taidankin heti huomenna nostaa. vaiva on kamala. vaikka miten yrittää ajatella että ei siihen kuole, niin ei se auta kun kohtaus tulee :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta älä veivaa edestakaisin, syöt ainakin 2vuotta sitä samaa annosta jos oireet on pahat! (keskustelet tietenkin lääkärisi kanssa näistä myös) Edestakaisin meno lääkityksessä on pahin, mulla auttoi vasta kun söin 4vuotta samaa annosta ja sitten vähitellen todella todella hitaasti annosta pienentämällä lopetin. Ja voin kertoa että mulla oli kaikki mahdolliset paniikki ja ahditusoireet mitä ihmisellä voi olla. T. se joka on parani
En pelkää kuolevani, vaan tulevani hulluksi! Sekin on kamalaa.
Minua on auttanut lääkitys. Toivotaan, että sinäkin saat annostuksen kohdilleen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paniikkihäiriö on yleensä nuorten aikuisten vaiva. Itse olen kärsinyt siitä n. 5 vuoden ajan vaihtelevasti.. Tarvitset ehdottomasti keskusteluapua. Sen on todettu usein olevan parhaita keinoja paniikin ja ahdistuksen hoidossa. Hakeudu psykoterapiaan, tutki, mieti, ja ennen kaikkea tutustu itseesi. Paniikkikohtaus on kuin jäävuoren huippu, elimistön viimeinen keino saada sinut pysähtymään. Se ei ole syy huonoon oloosi, vaan seuraus elämän epätasapainosta. Tsemppiä :)
Minulla aloitettiin uusi lääke (rivatril) joka on auttanut erinomaisesti! Kannattaa puhua lääkärin kanssa lääkevaihdosta jos nykyinen ei toimi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kärsin joskus aikoinani paniikkihäiriöstä, mutta sitten lopulta kyllästyin siihen.
Minulla auttoi seuraavat askeleet;
-Tajusin, että ne oireet ja paniikin tunteet valehtelee minulle. Minä en oikeasti kuole siihen. Kun lakkasin uskomasta paniikin tunteeseen, se pieneni.
-Tajusin, etten voi antaa tämän pelon hallita elämääni. Aloin ensin pelkäämään pelkoa, sitten tajusin, että elämäni kapenee koko ajan. Aloin taistella vastaan. Jos paniikkikohtaus tuli, ajattelin että se valehtelee, en usko sitä. Luotin että se menee ohi, ja sen jälkeen jatkan elämääni.
Lopulta nauroin oireille päin naamaa, olin sitä vahvempi.
Voimia ja tsemppiä!
Itse kärsin joskus aikoinani paniikkihäiriöstä, mutta sitten lopulta kyllästyin siihen.
Minulla auttoi seuraavat askeleet;
-Tajusin, että ne oireet ja paniikin tunteet valehtelee minulle. Minä en oikeasti kuole siihen. Kun lakkasin uskomasta paniikin tunteeseen, se pieneni.
-Tajusin, etten voi antaa tämän pelon hallita elämääni. Aloin ensin pelkäämään pelkoa, sitten tajusin, että elämäni kapenee koko ajan. Aloin taistella vastaan. Jos paniikkikohtaus tuli, ajattelin että se valehtelee, en usko sitä. Luotin että se menee ohi, ja sen jälkeen jatkan elämääni.
Lopulta nauroin oireille päin naamaa, olin sitä vahvempi.
Voimia ja tsemppiä!
vaati tosin pitkän tien... Sairastin pahaa paniikkihäiriötä ikävuodet 15-25... Lopulta lääkkeistäkin meni teho, mulle kehittyi niihin sellainen toleranssi että hoidossa sallitut annokset ei vaikuttaneet mitään. Terapiasta ei ollut mitään hyötyä minulle koskaan.
Mutta lopulta tosiaan sitä vaan jotenkin kyllästyi ja paatui koko vaivaan. Kuten lainaamani kirjoittaja, minäkin tajusin, että ne oireet VALEHTELEVAT minulle. Että olen tuhansia kertoja ollut varma että juuri nyt sekoan ja menetän itsekontrollin, tai saan sydänkohtauksen tai verisuoni repeäää päästä ja kuolen just tähän, eikä koskaan mitään sellaista ole tapahtunut. Ja että todennäköisyys että niin käy jatkossakaan on varsin pieni. Päätin, etten enää usko niitä oireita.
Kun kohtaus tuli, otin siihen ikäänkuin henkistä etäisyyttä. Katselin itseäni kuin ulkopuolisena, todeten "ahaa, nyt se tulee taas, täytyy vaan kestää parikymmentä minuuttia niin se on ohi". Siinä sitten tyynenä tarkkailin kuinka osa minua koki kauhua, hermoston kiihtymistä, sydän hakkasi jne. Aloin kuitenkin enemmän aj enemmän samaistua siihen tarkkailijaan kuin kohtauksen kourissa kiemurtelevaan osaan itseäni. Pystyin ikään kuin lohduttamaan itseäni siitä tarkkailevasta näkökulmasta käsin, olemaan oma paras tukihenkilöni. Lopulta päädyin tilanteeseen jossa hanskasin niin hyvin eriytymisen tunnepohjaisesti kohtaustilanteista, että minulle olisi ollut oikeasti aivan sama, vaikka saisin loppuikäni paniikkikohtauksia päivittäin. Ne oli yhtä harmittomia kuin itsekseen ohimenevä pieni nenän kutina vaikka. Ja siihen pisteeseen kun pääsin, kohtaukset lakkasivat kokonaan tulemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyllä, kun antaa itselleen luvan ahdistua ja panikoida, oireet helpottavat. Niin kauan kun tappelee oireita vastaan, ne vaivaavat. Tiedän, että tämä on helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa, mutta ainakin omalla kohdalla tämä on auttanut.
Sinä 13, olet selvinnyt upeasti! Minäkin lopulta sanoin itselleni paniikin tultua että "so what!", ja jatkoin elämääni.
Ehkä se on sitä, että mitta tulee täyteen. Kyllästyy ja saa tarpeekseen, ja sitten keksii selviytymiskeinon, mitenkä heittää oireet helkuttiin. Siihen asti luulee, että se paniikki on jotenkin suuri ja määräävä yms jolle ei muka voi mitään. Pyh ja pah.
terv 12, vai mikä minä olin.
Paniikkikohtaus on päällä JUURI NYT. Otin xanorin, mutta se taisi vaan pahentaa asiaa. Vastaan sinulle, jos keskittyminen muuhun auttaisi. Itse asiassa mun asiat olleet jo pitkään tosi hyvin, kunnes vähän akaa sitten mies ilmoitti haluavansa erota, piste. Nyt saan kohtauksen lähes joka ilta. Ei se ihme ole tässä tilanteessa, mutta kun kohtaus tulee, niin eihän siinä järkipuhe auta. Vaikka miten muuten uskon pärjääväni, niin kohtauksen tullessa olen valmis myymään kodin, jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle ja luopumaan lasten huoltajuudesta.. Parin tunnin kuluttua kaikki on taas ok, mutta, mutta - tiedät kyllä..
Mä olen kanssa kerran joutunut ambulanssilla sairaalaan, kyse oli fyysisestä viasta, mutta kamala tilanne laukaisi myös paniikin. Tuosta on jo kolme vuotta, mutta en ole vieläkään päässyt yli asiasta.
Anteeksi, tämä ei ollut yhtään lohduttava vastaus, mutta ehkä sinua hiukan helpottaa tietää, ettet ole yksin ongelmasi kanssa.