Kertokaas viisaammat: mikä tekee rock-musiikista rockia?
Kommentit (17)
eikä enkelsiipiseltä Jari Sillanpäältä.
Jonkun mielestähän Sillanpääkin kuulostaa hyvältä.
Mutta nyt kaivataankin lyhyttä kiteytystä rockin syvimmästä olemuksesta.
mutta sisältöä voi olla erilaista, eli mielestäni rokkikin voi olla yhtä keskinkertaista kuin iskelmä.
Mitä itse lasket rockiksi? Onko niillä artisteilla jotain yhteistä sitten? Tuntuuko joku edustavan muotopuhtaasti rockia?
Itse ajattelen, että rockiin kuuluu ainakin kitarointi, tosin kitarointia on roots-musiikissakin ja bluesissa.
eikä enkelsiipiseltä Jari Sillanpäältä.
Jonkun mielestähän Sillanpääkin kuulostaa hyvältä.
ja jos joku väittää, että kuulostaa tämä yksilö ei taatusti ole pätevä keskustelemaan mitään musiikista.
Apulanta on
Elonkerjuu ei
Foo Fighters on
Maroon 5 ei
esim. raskaammat ja karkeammat soundit, sähkökitara säröllä, raskaammat rumpu riffit, ja tietynlainen säännöttömyys. Myöskin soolot etenkin kitara ja rumpu sekä basso soolot.
verrattuna iskelmään: lempeämmät ja puhtaammat suondit, pysytään yleensä tutussa ja turvallisessa, ei yritetä kikkailla mitään. soitetaan perus kierrolla inro-säe1-kerto-säe2-kertosäe*2 - outro
esim. raskaammat ja karkeammat soundit, sähkökitara säröllä, raskaammat rumpu riffit, ja tietynlainen säännöttömyys. Myöskin soolot etenkin kitara ja rumpu sekä basso soolot.
verrattuna iskelmään: lempeämmät ja puhtaammat suondit, pysytään yleensä tutussa ja turvallisessa, ei yritetä kikkailla mitään. soitetaan perus kierrolla inro-säe1-kerto-säe2-kertosäe*2 - outro
tykkää Jari Sillanpäästä.
Apulanta on
Elonkerjuu ei
Foo Fighters on
Maroon 5 ei
Mutta en osaa erottaa, mikä Apulannassa on enemmän rockia kuin Elonkerjuussaa tai Maroon 5:ssa.
Totta joo, että kitarointi on raskaampaa. Sekö on ainoa rockin tuntomerkki?
Iskelmän ja rockin eroa on häivytetty 90-luvulla siinä määrin, että voidaan jopa puhua "rockin kuolemasta". Tällä viitataan kuitenkin mitä ilmeisimmin siihen rockiin, joka 70-80-luvuilla pyrki erottautumaan iskelmä ja pop-kulttuurista. Sinänsähän rock ei ole hävinnyt, vaan harrastajiensa myötä ikääntynyt ja sulautunut monikansalliseen viihdeteollisuuteen. Harvinaisen omaperäinen - hyvässä ja pahassa - suomirock elää yhdistyneenä 50-70-luvuilla syntyneiden lähiö- ja rocksukupolvien yleiseen elämäntapaan: lukuisat kertaustyylit paljastavat, että rock-pop-nostalgia herättää yhä intohimoja ja tarjoaa ehtymättömän lähteen uusille kokeiluille ja sulautumille. Kapinallista rock laajassa mielessä ei ole: tietynlainen rankkuus on siirtynyt valtavirtarockmusiikin ulkopuolelle jo 90-luvun vaihteessa ja löytää uusia ilmaisumuotoja modernin rytmimusiikin maanalaisista sovelluksista. Toisaalta tuntuu, että muotivirtausten ollessa enimmillään kahden kuukauden pituisia rockin, popin, iskelmän, kulttuurin, taiteen, viihteen ja markkinoinnin käsitteet palaavat yhteen suureen musiikkiteollisuuden massaan, johon suhtaudutaan luontevimmin omaksumalla useita toisensa läpäiseviä positioita joista käsin musiikista on mukava nauttia välillä tosissaan, välillä kieli poskella.
nopea ja tasainen rytmi.
Iskelmää voi veivata paritanssina.
tiukka lokerointi rockiin ja esimerkiksi iskelmään.
Rock musiikissa tyyli on vapaampi ja usein enemmän efektejä. Rytmimusiikki lauluksi sanovat jotkut.
kun se naurattaa, se on komediaa. Kummeli taas ihan selvästi ei ole. Eron kyllä kuulee.
Rock on kapinallista. Sen takia nykypäivänä hyvin harva renkutus onkaan oikeaa rockia. Kuuntele Elviksen alkuaikojen biisejä pimeässä huoneessa ja tajuat eron.
eikä enkelsiipiseltä Jari Sillanpäältä.