Minä vai mieheni kusipää?

Tulkitsisin tuon "se meni sitten oikein" -lausahduksen hieman eri tavalla kuin ap. Omalla äidilläni oli jokaiseen kotiaskareeseen aivan erityinen tapa tehdä kyseinen asia. Näitä erityistapoja ei tietenkään sopinut udella. Äiti usein valitti kuinka raskaita kotityöt ovat, ja kuinka hänellä ei ole koskaan aikaa tehdä mitään kivaa. Mutta jos yritin auttaa, hän seisoi vieressä luettelemassa kaikkia virheitä mitä tein. Ainoastaan hän osasi siivota/tiskata/viikata vaatteet/tms oikein. Ja hän siis todellakin otti viikkaamani vaatteet kaapista pois ja viikkasi ne "oikein".



Lopetin siis kotitäiden tekemisen. Mäkätyksen ja valituksen määrä pysyi samana. Tietty olin perheelle "itsekäs ja laiska", mutta en oikeasti näe mitään järkeä että sama asia pitäisi tehdä kahteen eri kertaan, ensin "väärin" ja sitten "oikein".

En jaksa enää mieheni lapsellisia oikkuja. Enkä oikein enää edes tiedä onko vika minussa vai miehessä. Olenko sokeutunut omassa käytöksessäni? Eilen tuli riitaa pikkuasiasta, "riidan" päätteeksi mies meuhkasi tuossa ja vaati minulta anteeksipyyntöä (kumpikaan ei tehnyt virhettä vaan kyseessä oli mielipide-ero josta keskusteltiin suht asiallisesti), kun olin pilannut hänen päivänsä. Kun kysyin miksi pitää pyytää anteeksi, en mielestäni ollut tehnyt mitään loukkaavaa, mies vastasi ettei tiedä mitä minun pitäisi pyytää anteeksi. Illan mökötti, yritin lepytellä ja aamulla lepyttely jatkui. Sitten taas yhtäkkiä muuttui kylmäkiskoiseksi. Lähti aamulla jonnekin mitään sanomatta.

Pyysin sitten siivoamaan eiliset ruoanlaittojälkensä keittiön pöydältä, sanoi että siivoa itse. *huoh* Otin sitten luutun käteeni niin kuin tavallisestikin siivotessani herran jälkiä kun mies tuli oikein vittuuntuneena: "mene muualle siitä minä luutuan" Sanoin että luututtu jo. Siihenpä hän sitten tokaisi että "no se meni sitten oikein". Onko mies sovinistipaska vai pitääkö sen mennäkin näin? Minusta tuntui pahalta, muutenkin siivoan aikuisen miehen jälkiä täällä päivittäin ja lähes aina teenkin sen vaiti. Joskus vaan tuntuu että mikä ihme siinä on niin vaikeaa, huolehtia että koti on omilta sotkuiltaan siisti.

minulla on hyvät keskustelutaidot ja teen itsetutkiskelua aina aika ajoin. Muiden kanssa ei ole ikinä ollut minkäänlaisia kommunikaatio-ongelmia. Sen sijaan huomaan vieraistamme, jotka keskustelevat mieheni kanssa, että pikemminkin naureskelevat hänen musta-valko ajattelulleen ja sille "itse pitäisi olla sekin tekemässä"- tyylille puhua asioista. Olen aika kriittinen itseäni kohtaan ja tiedän, että otan usein syyn niskoilleni vaikkei se ole minun syyni. Tuntuu vaan että mieheni on todella lapsellinen kiukuttelija.

koska se kuulema kuuluu minulle, kun hän leikkaa nurmikon ja vaihtaa autoon talvirenkaat. ap

edellinen vastaus kysymykseen, "miksi siivoat miehesi jäljet"

vaan jätä jäljet siivoamatta... yritä keksiä oma sisäinen keskustelu jolla saat itsesi rauhoittumaan. Mies tekee väärin, mutta reaktiosi siihen ei paranna tilannetta. Voit haukkua täällä miestäsi ja purkaa pahaa-oloa mutta älä jankuta sitä miehelle.



Itse lopetin tammikuussa siivoamisen. Vessan pesen koska en pysty käymään sielä jos se on likainen. Riitahaan täälläkin on mutta elämä jatkuu ja mies tekee edes joskus jotain.

Jos sinä siivoat miehesi jäljet, niin tekeekö hän vastavuoroisesti jotain sinun puolestasi? Vaikka autonhuoltoa, remontteja ym?



Muuten teillä on useampikin ongelma. Ette osaa keskustella ja/tai ymmärrä toisianne, ja toiseksi mies katsoo sinun kuuluvan palveluskuntaan.

suhtautuisin tuohon, että hänen mielestään kaikki kotityöt kuuluu minulle (molemmat ollaan työssäkäyviä) koska hän huolehtii esim. minun auton renkaiden vaihdon tms "Miesten työt"? Tuntuu että ei olisi liikaa vaadittu jos hän esim. siivoaisi pöydän omilta jäljiltään. Minä kuitenkin pesen pyykit, imuroin, luutuan, vaihdan lakanat yms täysin yksin ilman mukinoita.



Olen yrittänyt olla huomioimatta hänen "sotkujaan", mutta joskus vaan tuntuu että en pysty olemaan siivoamatta kun joka paikassa on niin paskaista. Ällöttää ihan, ja siihenhän hän luottaakin kun tietää että minä en kestä sotkua päivätolkulla.