Liian periksiantava esikoinen/tiukka kuopus?

Esikoista on tietenkin hänen elämänsä aikana kehuttu paljon tuosta periksiantamisesta. Kuopus on välillä ollut niiiiin hankala että on ollut hyvä että isompi on joustanut monesta asiasta. Mutta en kuitenkaan haluaisi että hän ajattelee että kaikessa pitää joustaa.



ap

Meillä samanikäiset lapset, joilla samat roolit, mutta ne ovat vain toisin päin. Eli 8-vuotias on se vaatija ja 6-vuotias joustaja.



Ja kyllä tosiaan mietityttää tuo asia, kun aikuisen mielestä tilanteet menee usein yksipuolisesti, mutta kun elo sujuu riidatta, niin ei siihen tule puututtua.



Minulle on nyt viime aikoina tullut yllätyksenä se, että vaikka tuo 8-vuotias on kotona se, joka aina tuntuu vaativan, että hänen halujensa mukaan pitää mennä, niin koulussapa tuo ei sitten osaakaan pitää puoliaan, vaan on siellä niin kiltti, että on liiankin kiltti.



Nyt ollaan sitten päädytty luonnostaan siihen, että kotona opetellaan hänen kanssaan, että on reilua, jos jokainen joustaa vuorollaan. Jospa lapsi siitä oppisi jotain sellaista vuorovaikutusta, mikä auttaisi koulun tilanteissakin. Ja sitten toisaalta aina kun kuullaan koulunujakoista, niin käydään niitä kotona läpi ja tähdennetään lapselle että minkä verran hänen taas siinä tilanteessa olisi syytä joustaa ja minkä verran hänen tulee vaatia omia oikeuksiaan. (Esim. että vaikka kotona hoetaan "koko" ajan, että hän ei saa aina määrätä, niin koulussa hän kuitenkin saakin komentaa toisia, jos nämä heittelevät hiekkaa niskaan - itseään saa puolustaa)



Mutkikkaalta tuntuu.

Minä en siis tiedä mikä kasvatuksessa on mennyt pieleen, kun lapsesta onkin tullut tuollainen, ettei osaa puolustaa itseään. En siis osaa kuitenkaan neuvoa, että miten teidän kannattaisi toimia.



Mutta en minä murehdi menneitä, että mitä olisi pitänyt tehdä. Vaan sanoin miehelle, että meidän pitää nyt aina sanoa lapselle, että hänen pitää puolustaa itseään ja miten hän sen voi parhaiten ja fiksusti tehdä. Tuota kun opetetaan seuraavat viisi vuotta, niin eiköhän tuo asetelma ole sitten aika hyvällä tolalla, kun lapsi on yläkoululainen.

Hassua on se, että meillä se kotona määräilevä 6 v on päiväkodissa varsin alistuva ja hiljainen. Esikoinen on koulussakin rauhallinen, mutta kavereiden kanssa varsin dominoiva. Eli ihan eri roolit eri porukoissa.



ap

joskus ollaan jopa yli-innokkaita niitä antamaan. Onko tämä ongelma nyt niin hankala, ettei siihen ole kommentteja? Vai tuppasinko ketjun niin täyteen jaaritteluja, ettei kukaan enää jaksa lukea?



3

Vanhempi on sellainen herranterttu. Mahdottoman kiltti,empaattinen ja sopuisa. Ollut aina ja on myös kaveripiirissäkin. Sitten tämä kakkonen on tulta ja tappuraa. Ja kyllä pompottaa isosiskoaan aivan mahdottomasti. Osittain tilannetta pahentaa se, että vaikeahan tuollaisen 2-vuotiaan kanssa on tapellakaan saati noin kiltin ihmisen. Pikkuhiljaa on isompi oppinut pitämään puoliaan edes joskus. Uutena keinona on keksinyt painaa nuorempi laittiaan. Vähän kuin koiran kanssa painaa nuoremman lattiaan ja makaa osittain päällä, kunnes riehuminen rauhoittuu.

Meillä ollaan jo melkein aikuisia. Mutta periksiantava esikoinen on kova joskus ja kova kakkonen on periksiantava joskus.



Vaihtelee ja roolit muuttuvat. Ihmiset on erilaisia. Kasvatuksella perusluonteeseen on vaikea vaikuttaa.

Minusta voit aikuisena hieman kuulostella näitä tilanteita, ja puuttua jos on tarvetta.



Eli jos esikoiselle on ihan sama minkä värisestä lautasesta syö, niin en puuttuisi siihen kiistaan. Jos taas kuopus vaati esikoisen karkit itselleen, siihen puuttuisin, vaikka esikoinen voisikin antaa ne pois.



Eli koittaisin tehdä tiettyihin juttuihin rajat, ettei kuopus vaadi itselleen kaikkea, vaikka se ei esikoista kiinnostaisikaan.



Ja siihen, että ihmiset on erilaisia eri paikoissa.. Itse olen tunnettu siitä töissä, että en hermostu enkä suutu sitten millään, vaikka mitä tapahtuisi. Ja siitä kaikki aina hyvällä vitsailevatkin, että millä saisivat minut suuttumaan :)

Mutta eivätpä tiedä sitä totuutta, että kotonahan minä hermostun ja helpolla :)

Toki suhteellisuudentaju on tavoiteltavaa. On hyvä osata valita taistelunsa. Joustavuus on omakin etu. Lapselle pitää tietysti suoraan sanoa, ettei vastoin omatuntoaan tai sieluaan pidä mihinkään suostua ja joskus on hyvä sanoa ei.

Olin pienenä helppo, periksiantava lapsi. Ja nyt olen mukautuva aikuinen. Tiedän, että tällä luonteella ei ryhdytä kovaksi yrityspomoksi, mutta en sellaita haluaisikaan. Olen tyytyväinen, enkä koe olevani kynnysmatto, vaikka en aina väännä kaikista asioista läheisteni kanssa.



Tarvittaessa osaan olla tiukka, joten en ainakaan ajattele että minut olisi pitänyt pakolla opettaa pitämään enemmän puoliani.

että lapsellakin on erilainen kotiminä, kouluminä, kaveriminä, harrastusminä, jne. Sehän on ihan luonnollista. Ja nämä roolit sitten kompensoivat toisiaan niin, että keskimäärin lapsi on ihan tavallinen vain. Eri rooleissa korostuvat lapsen eri puolet.



Silti olisi ihan hyvä, että nämä roolit vähän tasoittuisivat. Kotiminän määräilevyydestä olisi varaa siirtää vähän siihen kouluminään (päiväkotiminään). Kouluminän (päiväkotiminän) hiljaisuudesta saisi joskus näkyä häivähdys kotonakin. Tapahtuukohan tuota tasoittumista ajan kanssa ihan itsestään tai miten sitä voisi edesauttaa? Siinäpä meille pohdittavaa.



3

kun sanoin, että sehän on ihan luonnollista, että on eri rooli kotona, koulussa, kavereilla. Niinhän se on meillä aikuisillakin. Onhan minulla eri meininki silloin, jos touhuan lasten kanssa kuin silloin, kun vietän miehen kanssa romantiikkaa. Ja töissä on taas eri puoli minua esillä. Kaikki ne minun eri roolit ovat minua ja kaikissa niissä olen oma itseni. Mutta luonnollisestikaan en ole ihan samanlainen eri rooleissa. Lapsista voisi olla pelottavaakin, jos puhuisin niille samalla tavalla kuin miehelle sängyssä :-)



Tuohon peilaten on luontevaa, että lapsikin on eri rooleissaan erilainen. Mutta eihän aikuinenkaan sitten toisaalta ole toisessa roolissa lähes raivohullu ja toisessa taas hissukka. Jos olisi, niin tulisi mieleen, että sen ihmisen täytyy olla aika pelokas ja sitten kun ei ole sitä, niin lyö yli toiseen äärilaitaan.



Pelokkaasta, ailahtelevasta aikuisesta mulla tulee mieleen, että onkohan tuo vähän epävarma itsestään. Joten olisiko neuvo lasten kohdallakin sitten se, että pitäisi yrittää lisätä lapsen itsevarmuutta ja nostaa itsetuntoa. Onkohan tuossa mitään logiikkaa?



3