Lue keskustelun säännöt.
Miten selvitä ilman ystäviä?
28.09.2012 |
Minulla ei ole tällä hetkellä yhtään ihmistä, jolle voisin kertoa aidosti tunteistani. Harvat kuulumisen vaihdot ovat hymistelyä "joo hyvin menee".
Oli aika, jolloin pystyin suoraan kertomaan asioitani. Ne ihmiset ovat vain kadonneet elämästäni. Kuin olisin heille kuollut.
Kommentit (8)
Kyllä mä ainakin kaipaan ja tartten hyviä ystäviä. Ystävyys on rikkaus. Onni on tuntea ihmisiä joiden kanssa voi jakaa asioita.
Mun mielestä on myös mukavaa olla yksin, mutta ei tosiaankaan koko aikaa. Viimesestä vuodesta en olisi varmasti yksin selvinny ilman rakasta avomiestä, kun sairastuin kroonisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Korkeintaan puolison?
Tämä ei ole nyt siis hyökkäys ap:ta kohtaan, sympatiat hänelle. Mutta minusta tuo "bestis, jolle kertoa ilot ja surut"-aika kuuluu LAPSUUTEEN. Aikuinen on aikuinen, ja pärjää yksin.
Mulla ei paikkakunnanvaihdoksen takia ole yhtään ystävää, mutta en todellakaan surkuttele tai riudu sen takia. Käyn syömässä, leffassa, baarissa, shoppailemassa ja tallinnan risteilyllä YKSIN. Siis ihan itsekseni, ja on mukavaa.
Surut ja murheet käsittelen itse, ilot ja riemut itse. En lapsenakaan saanut koskaan jakaa iloja/suruja äitini kanssa (piittaamaton pers.häiriöinn äiti) joten ttuin siihen että minä itse laastaroin haavat, lohdutan, rohkaisen, kehun ja kannustan itseäni.
Yksin on ihan kivaa, mikä mulla nyt elämässä jotenkinpuuttuu? Ei mikään!
Toiseksren, aikuisiässä on vaikea ystävystyä muuten kuin pintapuolisesti, joten itse pettyy jos haaveilee sielunkumppani-tason ystävyydestä. Se kuuluu sinne lapsuuteen.
Yksinolo voi olla antoisaa ja ihanaa!
Sitä juuri kysyin, miten selvitä ILMAN ystäviä ja tässä tulikin hyvä vastaus :)
En siis usko enää löytäväni ystäviä.
Mulla ei paikkakunnanvaihdoksen takia ole yhtään ystävää, mutta en todellakaan surkuttele tai riudu sen takia. Käyn syömässä, leffassa, baarissa, shoppailemassa ja tallinnan risteilyllä YKSIN. Siis ihan itsekseni, ja on mukavaa.Surut ja murheet käsittelen itse, ilot ja riemut itse. En lapsenakaan saanut koskaan jakaa iloja/suruja äitini kanssa (piittaamaton pers.häiriöinn äiti) joten ttuin siihen että minä itse laastaroin haavat, lohdutan, rohkaisen, kehun ja kannustan itseäni.
--
Yksinolo voi olla antoisaa ja ihanaa!
Eli älä ajattele niin että "voi kun tarvisin ystävän tuonne teatteriin/baariin/diskoon" vaan ajattelet että menen yksin, ja yksin on kivaa.
Ystävättömyydestä selviää näin: opettele riittämään itse itsellesi. Tee kaikki se itse, mihin muut naiset (jostain oudosta syystä) kaipaavat seuraa. No okei, tyttöjen ilta on vaikea pitää yksin, mutta baari, syöminen, leffat, diskot, matkustelut yms onnistuu omin voimin. Unohtamalla ystävänkaipuun saattaa saada ystäviä. Paremmin kuin "haku päällä" ollessa jopa.
Mulla ei ole koskaan ollut mitään ystäviä (paitsi että kun olen parisuhteessa ollut niin kumppani on ollut samalla ystävä), mutta en minä sellaisia kaipaakaan. Lapsena ystävättömyys ja kiusattuna olo satutti, mutta nyt aikuisena en oikeasti edes tiedä mtiä minä niillä ystävillä tekisin. Tunteeni käsittelen itse omassa päässäni ja kirjoittamalla, ei minun tarvi niitä toisten päälle kaataa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole koskaan ollut mitään ystäviä (paitsi että kun olen parisuhteessa ollut niin kumppani on ollut samalla ystävä), mutta en minä sellaisia kaipaakaan. Lapsena ystävättömyys ja kiusattuna olo satutti, mutta nyt aikuisena en oikeasti edes tiedä mtiä minä niillä ystävillä tekisin. Tunteeni käsittelen itse omassa päässäni ja kirjoittamalla, ei minun tarvi niitä toisten päälle kaataa.
Minullakin suurimman osan elämästä näin. Ehkä ne "ystävyydet" joita joskus koin, olivat kuvitelmaa, jotain paluuta aiemmalle tasolle (kuten yksi jo vastasi).
Ettekö ystävättöminä koe jäävänne paitsi mistään?
Tämä ei ole nyt siis hyökkäys ap:ta kohtaan, sympatiat hänelle. Mutta minusta tuo "bestis, jolle kertoa ilot ja surut"-aika kuuluu LAPSUUTEEN. Aikuinen on aikuinen, ja pärjää yksin.
Mulla ei paikkakunnanvaihdoksen takia ole yhtään ystävää, mutta en todellakaan surkuttele tai riudu sen takia. Käyn syömässä, leffassa, baarissa, shoppailemassa ja tallinnan risteilyllä YKSIN. Siis ihan itsekseni, ja on mukavaa.
Surut ja murheet käsittelen itse, ilot ja riemut itse. En lapsenakaan saanut koskaan jakaa iloja/suruja äitini kanssa (piittaamaton pers.häiriöinn äiti) joten ttuin siihen että minä itse laastaroin haavat, lohdutan, rohkaisen, kehun ja kannustan itseäni.
Yksin on ihan kivaa, mikä mulla nyt elämässä jotenkinpuuttuu? Ei mikään!
Toiseksren, aikuisiässä on vaikea ystävystyä muuten kuin pintapuolisesti, joten itse pettyy jos haaveilee sielunkumppani-tason ystävyydestä. Se kuuluu sinne lapsuuteen.
Yksinolo voi olla antoisaa ja ihanaa!