"En tahdo sinua enää"

Olen keskellä parisuhdekriisiä ja luulen tulleeni viime yönä jonkinlaiseen ratkaisuun. Työstän ajatuksiani tänne kirjoittamalla, josko samalla saisin vähän tukeakin :) Ja kommentteja tulee varmaan toiseltakin laidalta, mutta enpä usko, että ne satuttavat sen enempää kuin nyt sattuu muutenkaan.



Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta, naimisissakin jo yli kuusi vuotta. Lapsemme on kolme v. Keväällä rupesin kärsimään unettomuudesta ja ruokahalun puutteesta ja kesällä pamahdin yhtäkkiä täysin tietoiseksi kriisistä. Mieheni, joka on ihana isä lapsellemme, on ollut lähinnä vain isä. Arjen jakavaa tasa-arvoista kumppania hänestä ei juuri löydy ja puolisonakin hän tuntuu unohtaneen minut. Minusta on tullut enemmänkin perheemme huoltopäällikkö. Olen pyristellyt jo vuosia tätä huoltopäällikön ja työnjohtajan roolia vastaan, välillä rakentavasti ja välillä vähemmän rakentavasti, mutta vähäisellä menestyksellä.



Kun tajusin meidän olevan kriisissä, kerroin ajatuksista heti miehelleni. Hänen mielestään kaikki oli kuitenkin hyvin. Minä uskoin ja annoin ajan kulua, kunnes tajusin em. nukkumattomuuden ja syömättömyyden johtuvan pahasta olostani parisuhteessa. En osannut yhdistää asioita aluksi itsekään, mutta silti minua loukkasi, että mieheni vähätteli tunteitani, kun yritin kertoa hänelle parisuhteemme tarvitsevan apua.



Elokuussa lomien jälkeen ryhdyimme lopulta hakemaan apua. Sekä perheneuvolassa että keskenämme käymämme keskustelut ovat olleet hyviä ja uskon, että olemme päässeet käsittelemään myös ongelman ydintä (?) eli tuota minulle yksin langennutta arjen pyörittäjän virkaa.



Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että en enää löydä miehestäni puolisoani. En tiedä, että olenko edes yrittänyt, tai siis olenko jaksanut yrittää. Tuntuu, että kaikki energia on käytetty jo aiemmin. Ihan kuin olisin ollut enemmän tai vähemmän yksin viime vuodet. Nyt en enää halua olla yksin, haluan olla onnellinen tai edes elämääni tyytyväinen.



En taida tahtoa miestäni enää. Järkyttävää, miten surullista! Tämä on ensimmäinen kerta, kun tämän sanon itsellenikään. Reagoin voimalla pahoin, siis ihan fyysisesti. Mietin jatkuvasti, mitä tämä kaikki tuleekaan merkitsemään lapsellemme! En voi kuitenkaan unohtaa omaa elämääni hänen vuokseen. Miten helppoa se, tavallaan, olisikaan, ihan käytännön järjestelyjenkin puolesta! Olen kuitenkin ennemmin sitä mieltä, että lapsi ansaitsee mieluummin kaksi erillään asuvaa vanhempaa, joilla on edes mahdollisuus onneen kuin kaksi vanhempaa, jotka ovat yhdessä jopa onnettomia.



En jaksa enää odottaa ja pitkittää tilannetta vaan avaan keskustelun illalla. Minulla on niin roistomainen olo! Sekin ärsyttää, että yhä edelleen minä olen kaikissa asioissa se, joka "päättää" tahdin. KAIPAAN tasa-arvoista KUMPPANIA!