Sukulaisen lapsi kuoli yllättäen.

Muuta kun otan osaa suruunne. Ei sureva halua kuulla mitään suuria sanoja, vaan myötätuntoa ja kanssaelämistä. Ja jos sureva haluaa puhau, niin kuuntele ja kuuntele , älä anna neuvoja. Ole vain läsnä ja tukena. Se on kullanarvoista. Joskus myös käytännöllinen apu on tervetullutta, hienovaraisesti.

Osanotto sinullekin.

ota osaa heidän suruunsa.

Kerro omille lapsillesi (heitäkö tarkoitat lapilla?) mitä on tapahtunut ja ole valmis puhumaan heidän kanssaan kuolemasta jos he niin haluavat. Älä piilota omaa suruasi.

Ei ole mitään "kaavaa" tai oikeaa tapaa, sinun pitää vain olla oma itsesi ja läsnä niin sureville vanhemmille kuin lapsillekin.

nimittäin suru aiheuttaa lamaannuksen, jossa arkielämästä ei tule välttämättä mitään. Ei jaksa siivota, ei jaksa tehdä ruokaa, ja sitten vielä joutuu häpeämään omaa saamattomuuttaan eikä kehtaa pyytää tai palkata apua. Voit tarjoutua vaikka leipomaan, tekemään ruokaa pakkaseen, siivoamaan tai jotain vastaavaa. Toki siis tuo "osanottoni" kuuluu myös sanoa, mutta ihan oikeasti kannattaa tarjota sitä apua. Ei sitä oikein kehtaa kukaan pyytää, ellei joku ole tarjonnut apuaan ensin.



Olen itse nähnyt viereltä miten kuolevan lähiomaiset lamaantuvat niin täysin että unohtavat elämänhallinnan, eivät jaksa/pysty syömään, siivoamaan, unohtavat oman hygieniansa, eivät pääse sängystä edes ylös jne. ja tällöin olisi hyvä jos joku haluaisi auttaa. Tietenkin jos avusta kieltäydytään niin ei pidä tuputtaa, mutta apua voi tarjota siten että tarjoutuu tekemään jotain spesifiä (voisin siivota teillä vaikka hautajaisjuhlia ennen) tai sitten avoimella optiolla (teen mitä tahansa, soittakaa heti kun apua tarvitsette).



Itseäni tällainen avuntarjoaminen auttaisi ehkä enemmän kuin (kiusaantuneet) korulauseet.