Epätoivoinen rakkaus vei elämäniloni

Toivottavasti ei ollut aitoa. Tai toivottavasti aivosi ovat erilaiset kuin minulla.



Positiivista on ollut, että heti eron jälkeen koin helpotusta. Tulin iloiseksi pienistäkin asioista. Silti taustalla kummittelee menneisyyteni. Rakkaus, jolle annoin kaikkeni, mutta joka olosuhteiden pakosta ei saanutkaan kukoistaa.

Se tuo iloa ja kiihkeyttä elämään vaan jos ei saa vastakaikua tuo syvän tyhjyyden. Voipi viedä vuosia toipua ja päästä tasapainoon

että täydellinen toipuminen vie puolet suhteen ajan kestosta. Tosin en ihan allekirjoittaisi tuota. Lyhyemmissä suhteissa varmaan asia on näin.

En ole vieläkään toipunut muutaman kuukauden suhteesta, ja siitä on pian jo viisi vuotta aikaa. Rakastan häntä aina vaan =(

ihan samalta. Rakastuin työkaveriini joskus 1.5-v sitten. Tuli avioero. Nyt tämä työkaverini, joka ei nykyisin ole enää samassa työpaikassa, otti yhteyttä jokin aika sitten. Rakastuin taas, olin jo vähän toipunut tunteesta, kun ei nähty melkein vuoteen. Hän antoi ymmärtää, että meistä voisi tulla jotain.. No en tiedä. Hän on ollut yhteydessä lähinnä, kun minä teen aloitteen. Ikävöin kokoajan, haluaisin edes tietää, kannattaako odottaa. Mielessä ei ole muuta kuin hän. En koskaan enää voi rakastua kehenkään muuhun. Kun hän on vieressä, on kaikki hyvin, ihana tunne. Mutta se, etten ole varma mistään, sattuu, itkettää, oksettaa..