Elämäsi paras saavutus?

Huolimatta lopputöistä ja tulevista urista niin ei tunnu missään mikään muu tavallisen elämänsaavutuksen rinnalla. Ns. ulkoisten auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden kunnioitus ei iske minuun kai siksi että tunnen yksityisesti sellaisia eli eivät tunnu kaukaisilta. Niillekään ihmeempiä kuulu. Terv.30vee

vaikka on koulutus, mies, talo, lainaa, auto... niin näistä eniten on opettanut lapset, ja niitä eniten arvostan. juuri vkl kävi vieraita 30v. jotka totesi että vaikka hyvät työt, talo, autot yms. tuntuu ettei ole saavuttanut elämässä mitään. en voinut sanoa samaa..

Siinä jää aikaisemmat koulutukset ja työjutut taakse.

Olen äärimmäisen onnellinen ja ylpeä siitä, että avasin silmäni 9 vuoden jälkeen, pakkasin lapseni ja vaatteemme sekä jätin alistamisen ja väkivallan (+ kauniin asunnon irtaimistoineen) pelastaen näin sekä omani että lapsen loppuelämän. Hintana oli pakoilla murhanhimoista ja katkeraa exää vuoden verran, mutta sitten elämä kirkastui ja nyt aurinko paistaa täydeltä terältä.



Tietysti saavutuksen erinomaisuuden voi kyseenalaistaa sillä, että itsepä tuohon suhteeseen alunperin lähdin.. Mutta ikää oli silloin vain 15 vuotta ja kapinahaluja enemmän kuin järkeä, kuten tuohon ikään usein kuuluu.

täh? ootko murhannut äitisi?

nro 3

Ensimmäinen saavutus on mieheni, että sainkin omakseni niin mahtavan miehen, täydellisen isän:)



Ja toinen, meidän tytär, äidin ja isän pikku prinsessa:)

Meillä on 2 iloista poikaa. Mää toivon että niistä kasvaa ilosia ja positiivisia aikuisia jotka kunnioittaa toisia. Jos siinä onnistuu niin oon ihan mahottoman tyytyväinen. Mulle on tärkeetä että niistä kasvaa onnellisia.



Koulut on ja ammatti odottaa palaamista. Talo on hankittu pesäksi.

Mies on ja parisuhde voi hyvin. Ehkä koirallekin löytyy sijaa?



Mää pidän kokonaisuutta tärkeinpänä juttuna. Että itse voin hyvin ja kaikki muut ympärilläni!

Toisena tulee mies ja kolmantena se että saatiin säästettyä taloon tarvittava summa rahaa:)

Akateeminen koulutus löytyy hyvin paperein, hieno ihmissuhde, hyvät välit sukuun ja loistavia ystäviä. Ne ei mun vaakakupissa kuitenkaan paina juuri mitään tuon lapsen pelkän olemassaolon rinnalla. Lisäksi nyt eskarilainen poika vaikuttaa tyytyväiseltä, terveeltä, positiiviselta ja lämpimältä luonteelta, joten ei kai ihan pieleen ole voinut mennä =)

Se on tähän asti elämäni paras saavutus ja siitä on kiittäminen ihanaa miestäni ja kahta suloista lasta.

1) lisuri

2) selviytyminen rintasyövästä



Sitten on tietysti onnellinen avioliitto ja lapset, mutta en pidä niitä henkilökohtaisina " saavutuksinani" , pikemminkin osana normaalia elämää.

Hyvästä ja kadehditusta opiskelupaikasta ja ammattiurasta huolimatta. Lasta suurempaa ihmettä ei olekaan, sitä vain ihmettelee, että miten minä (me) olemme saaneet tuollaisen aikaan!



Olisipa muuten kiva tietää, mitä miehet vastaisivat samaan kyselyyn. Veikkaan, että vastaukseksi voisi tulla ihan muita asioita (työhön, urheiluun tms. liittyen). Perhe kyllä koetaan tärkeäksi, mutta se ei ole niinkään saavutus kuin itsestäänselvyys...

diplomityöni sai myös ylistävät arvostelut ja olen siitä vieläkin tosi ylpeä. Valmistuminen sikäli että koville otti ja kauan kesti.



Lasta en osaa ajatella omaksi saavutuksekseni, hän on lahja jonka olen ansiotta saanut, ja josta koitan pitää mahdollisimman hyvää huolta. Hänen lahjakkuutensa tai ominaisuutensa eivät myöskään ole minun ansiotani vaan ihan hänen itsensä.



Miestäni en laske ansioksi tai saavutukseksi, valitettavaksi, taitaa olla niitä " mitä mokaa kadut raskaimmin elämässäsi" .

olen kasvanut ihan tavalliseksi työssäkäyväksi perheelliseksi ihmiseksi, joka ei käytä alkoholia eikä muitakaan aineita, vaan on ihan niin kuin muutkin kunnon ihmiset.

Lapsi on minulle maailman tarkeimpia asioita ja suuri ilon aihe, mutta en oikein osaa pitaa hanta saavutuksenani. Tietysti se, etta on osannut antaa lapselle ympariston, jossa han on kasvanut ilmeisen tasapainoiseksi ja luottavaiseksi yksiloksi, on ainakin osin minun ansiotani. Mutta kylla han on oma itsensa, ei jotain, mita mina olen tehnyt.



Saavutuksena pidan enemmankin niita asioita, joiden eteen minun on pitanyt tehda tyota ja uhrata asioita. Koulutus nyt tulee ensimmaisena mieleen (tohtoritasoinen), samoin taloudellinen tilanne (hankittiin omistusasunto aikaisessa vaiheessa, nyt on paljon rennompaa taloudellisesti). Miehestanikin olen kiitollinen, mutta hanen loytamisensa oli enemman hyvaa onnea kuin " saavutus" .

Olen varsin tyytyväinen elämääni tähän saakka, mutta eipä minulla mitään suurta, yksittäistä saavutusta taida olla. Olen aika ylpeä siitä, kuinka hyvin tosi nuorena sopeuduin uuteen asuinmaahan ja rakensin elämäni uudestaan itsekseen ihan vieraassa kulttuurissa.



Yliopistosuorituksistakin olen ylpeä, sekä siitä, että olen mielestäni jaksanut vaikeuksienkin läpi yleispositiivisena ihmisenä, en koskaan ruvennut katkeraksi, oikeasti antanut elämän opettaakin. Lasta ei ole.

Tietysti sitten joskus 15 vuoden päästä, kun näkee miten on kasvatustyössään onnistunut, voi jo katsoa minkälainen saavutus tuo on ollut, mutta (valitettavasti) lapsia saavat vähälahjaisemmatkin.



Minulle paras saavutus on ollut erinomainen arvosana A-kurssista (ent. diplomikonsertti) Sibelius-Akatemiassa.