Voiko ryhtyä sijaisvanhemmaksi, jos kärsii ahdistuneisuushäiriöstä?

Tietenkin se sairaus täytyy hoitaa mahdollisimman oireettomaksi.

Jatkuvista stressaavista palavereista koulun ja hoitotaojen kanssa? Lapsen testaamisesta ja uhmasta? Omasta väistämättömästä epävarmuudesta lapsen asioiden suhteen?

Jos olet normaali työssäkäyvä ihminen ja oireet pysyvät kurissa, niin varmaan voi olla mahdollista. Entä jos aloittaisit vaikka tukiperhetoiminnalla? Tuttuni joka on käynyt läpi pahan masennuksen toimii tällaisessa työssä. Varmaan pitää kyllä rehellisesti kertoa hakuprosessissa tuosta.

kannattaa oikeesti pikkasen ajatella, mitä kaikkia diagnooseja itselleen haluaa. Ei millään pahalla, mutta ne säilyy elämän loppuun saakka.

kannattaa oikeesti pikkasen ajatella, mitä kaikkia diagnooseja itselleen haluaa. Ei millään pahalla, mutta ne säilyy elämän loppuun saakka.

Haluaa? Luuletko, että niitä oikein hakemalla haetaan psykiatrilta?

kannattaa oikeesti pikkasen ajatella, mitä kaikkia diagnooseja itselleen haluaa. Ei millään pahalla, mutta ne säilyy elämän loppuun saakka.

kannattaa oikeesti pikkasen ajatella, mitä kaikkia diagnooseja itselleen haluaa. Ei millään pahalla, mutta ne säilyy elämän loppuun saakka.

Ahdistuneisuushäiriöstä ja monista muistakin mielenterveysongelmista myös PARANNUTAAN. Se myös merkitään potilaspapereihin. Tällaiset häiriöt ovat myös niin yleisiä että ainoastaan tosi takapajuiset ja tietämättömät maallikot heittelevät tällaisia kommentteja.

Ennemmin pelkäisin sosiaali-ihmisten saattavan kyseenalaistaa oman vanhemmuuteni. En lähtisi ensimmäisenä hakeutumaan sijaisvanhemmaksi, enkä ylipäätään hoitoalalle, ellei ole toimeentulon kannalta pakko, tuo jälkimmäinen siis. Mikä sua ap ajaa sijaisvanhemmaksi? Toimeentuloko vai halu auttaa? Luulisi, että perheen kokonaistilanne vaikuttaa kanssa ja onko sinut oman ahdistuksensa kanssa ja minkä asteista se on, et häiritseekö oikeesti elämää.

joten ap:n kannattaa kyllä yrittää. Ole vaan rehellinen itsellesi hakuprosessin aikana, onko se sinun tehtäväsi vai tarvitsetko sittenkin enemmän aikaa itsellesi ja omalle toipumisellesi.

Äidilläni oli ja haki siihen apua ja lääkitystä, mutta jätti ikuiset arvet meihin lapsiin. Pelkäsin usein ja paljon omituisia asioita. Usein tuntui siltä, että aikuiset on pelokkaampia kuin me lapset ja pitää tukea, vaikka ei koskaan suoranaisesti pistänyt meitä siihen tilanteeseen.



EI EI EI.

mutta kannattaako?

mutta kyllä ne diagnoosit teillä säilyy ja pysyy. Myös adoptio hankkeissa, ei ole mun keks´ntöäni.

ei niille lapsillekaan kannata kaikkia ac/dc :tä hankkia, siellä ne on maailman tappiin asti. Ampukaan vaan, mutta näin se on.

sijaisvanhemmaksi. Lapsen etua ajattelen.

Olen kyllä silti tehnyt itse lapsia, vaikka minulla on ollut tämä vaiva jo ennen lapsia. En tiedä onko se jotenkin eri juttu. Ehkä sillä tavalla on, että sijaisvanhempia tarvitsevat lapset ovat jo kenties valmiiksi traumatisoituneita ja tarvitsevat vakaan ja turvallisen kodin.

En kuitenkaan sano ehdotonta eitäkään, sillä tunnen muutaman ahdistuneisuushäiriöstä kärsivän ihmisen ja he ovat mitä ihanampia ihmisiä ja heidän aikuiset lapsensa ovat ihan täyspäisiä ja elämässään menestyneitä.

kannattaa oikeesti pikkasen ajatella, mitä kaikkia diagnooseja itselleen haluaa. Ei millään pahalla, mutta ne säilyy elämän loppuun saakka.

Ahdistuneisuushäiriöstä ja monista muistakin mielenterveysongelmista myös PARANNUTAAN. Se myös merkitään potilaspapereihin. Tällaiset häiriöt ovat myös niin yleisiä että ainoastaan tosi takapajuiset ja tietämättömät maallikot heittelevät tällaisia kommentteja.