Jaksaisitko puolisoa joka epäonnistuneen leikkauksen

mä lupasin mennessäni naimisiin hänen kanssaan olla rinnalla kunnes kuolema eroittaa.

ja olenhan työksenokin ollut hoitaja,että eiköhän tuosta selviäisi.

Niin myötä kuin vasta mäessä.



Oltiin juuri vähän aikaa kuvailemassasi tilanteessa. Kyllä siihen alkujärkytyksen jälkeen tottui.

Mutta minäkin olen luvannut, että sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Olen luvannut, se on vakuutus miehelleni, että olen hänen rinnallaan.

En voi kuvitella hylkääväni miestäni minkään häntä kohtaavan sairauden takia, kun olen kerran luvannut että kunnes kuolema erottaa. Minusta se juuri on avioliiton hieno puoli että on luvattu seisoa rinnalla vaikka toisesta tulisi raskas, seksuaalisesti kyvytön tms. Se kun tarkoittaa että se toinen aikoo myös seisoa minun rinnallani jos se epäonni kohtaa minua.



Apua miehen käytännön hoitamiseen tarvittaessa toki koittaisin saada ulkopuolelta, en minä omaa työtäni aikoisi uhrata täyspäiväiseksi omaishoitajaksi ryhtymällä, minulta taitaisi mennä mielenterveys jos siihen näin nuorena ryhtyisin.

mutta kyllä, kyllä jäisin hänen rinnalleen. Uskon hänenkin olevan valmis samaan. Me ollaan me, eikä vain sinä ja minä.

ja mä teen tuota myös työkseni, joten uskon ettei se olisi mulle niin iso juttu. Toki rankkaa arki varmasti olisi.

Vai miksei se vois itte vaihtaa vaippojaan?

On vähän eri asia jos esim aivoleikkaus epäonnistuu ja sen vuoks menee pidätyskyky ja toimintakyky kuin jos leikataan virtsateitä ja se menee pieleen.

Minun täytyy myöntää, etten todellakaan jaksaisi. En ole tällä hetkellä parisuhteessa, mutta pitää sanoa, etten voisi ketään rakastaa niin paljoa, että suostuisin vaihtamaan aikuisen ihmisen paskavaippoja päivittäin. Ajatus sitä, että joku tai jokin olisi minusta noin perustavalla tavalla riippuvainen, on sietämätön. Tämän takia en aio edes hankkia lapsia. Rinnastaisin vammaisen lapsen samaan asemaan.



Toisaalta, jos itse joutuisin tuohon tilanteeseen vammautuneena osapuolena, en odottaisi kumppanini pysyvän rinnallani. En kestä ajatusta avuttomuudesta, enkä voisi sietää kahlitsevani toista ihmistä ja pidätteleväni häntä eteenpäin menosta.

liikkuminen on niin hankalaa, että tarvii vaipanvaihtoapua. Tämä siis selkäperäinen juttu. ap

jaksaisi. Olen itsekin eläkkeellä, ja jaksan hädin tuskin huolehtia itsestäni.

Tiedän, että mies hoitaisi myös minua vastaavassa tilanteessa.

Olen ammatiltani hoitaja, tällähetkellä ikää 37 vuotta. Noin kymmenen vuotta sitten olimme mieheni kanssa vastaavassa tilanteessa, vaikkakaan tilanne ei ollut noin paha.

Jäin mieheni rinnalle, yritin kaikkeni, hoidin työn, kodin, lapset ja miehen...enkä enää jaksanut. Ero tuli reilu kaksi vuotta sitten, en tiedä kuinka paljon sairaus vaikutti asiaan.

Ja ratkaisu oli ehdottomasti oikea, meille kaikille, mutta etenkin lapsille.

jos saisin kuitenkin elää myös omaa elämääni eli saisin säännöllisin väliajoin vapaata hoitamisesta.



Omasta jaksamisesta pitäisi siis pitää huoli ja varmistaa, että jostain saisi apua hoitamiseen. Ilman tukiverkkoja ja yhteiskunnan apua en varmaan selviäisi, palaisin loppuun.



Yrittäisin siis kuitenkin jaksaa ja koettaisin selvittää apumahdollisuudet heti aluksi. Voi olla, että en jaksaisi loputtomiin, mutta ainakaan heti en luovuttaisi.



Jos puoliso kuitenkin olisi täysissä järjissään, se ratkaisisi aika paljon. Olen seurannut lähipiirissäni tapausta, jossa melko nuori ihminen sairastuu aivoperäiseen sairauteen, joka muuttaa persoonallisuuden täysin - se on todella raskasta seurattavaa, sitä en tiedä, jaksaisinko. Fyysinen puutteellisuus olisi kuitenkin miljoona kertaa helpompaa, kun se sama persoona olisi edelleen tallella.