Sisäinen varmuus, hyvä itsetunto - miten sen saa?

varmuutta siitä että kelpaat, koska sinut jatkuvasti torjutaan. Todellisuus todistaa päinvastaista kuin haluaisit uskoa.



Sen toki voi uskoa silti että on ihan riittävän hyvä ihminen, vaan vääränlainen esim. ysätvälle joka hylkii. Ystävyyksiä syntyy ja katkeaa, se on elämää, eikä siitä tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä ja uskoa itsessä olevan erityistä vikaa sen takia. Ihmiset vaan kasvaa erilleen, muuttuvat eri tavoin niin etteivät enää välttämättä sovi yhteen.



Tuo huomionosoitusten puute parisuhteessa taas on valtavan tavanomainen ongelma ja siihen voi ottaa monia lähestymistapoja. Keskustella toki kannattaa miehen kanssa siitä että kaipaa enemmän huomionosoituksia - yksinkertaisimmillaan kyse on siitä ettei toinen niitä edes kaipaa vakiintuneessa parisuhteessa ja siksi ei ymmärrä ollenkaan että toinen niitä kaipaisi, ellei sitä suoraan sanota. Meilläkin tuo tilanne mutta minä taas olen ottanut sen lähestymistavan että olen sopeutunut siihen ettei huomionosoituksia juuri tule. En niitä ole vuosiin enää kaivannutkaan. Seksiä meillä kyllä on mutta muuten ollaan kuin kaverukset, ja ihan kiva niin näin 11 avioliittovuoden jälkeen.

väistämättä tulee mieleen, että mikä vika minussa on, että olen jotenkin "tyhmä" tai teen asiat väärin.

ja siitä että vastoinkäymisten keskellä huomaat ITSE pärjääväsi, osaavasi ja riittäväsi. Eli siis sitten kun saavutat riippumattomuuden asteen ja varmuuden että pärjäät yksin ja itse, niin vasta sitten opit pärjäämään toistenkin kanssa siten, että itsetuntosi on hyvä eikä sinua poljeta. Silloin et enää ole riippuvainen miehen huomiosta, työkaverin ystävällisyydestä, muiden hyväksynnästä. Tunnet itsesi, tiedät olevasi vahva, osaat ja pärjäät. Tällöin sinun muuttunut asenteesi näkyy muillekin ja usein hekin muuttavat käyttäytymistäsi sinua kohtaan (eivät enää pompota, pidä kynnysmattona tms).



Olen itse elänyt todella vaikean alkuelämän, väkivaltaisen sadisti-isäni mielivallan uhrina. Henkinen ja fyysinen väkivalta oli todella rankkaa ja on suorastaan ihme että selvisin hengissä. Minulla on välit poikki vanhempiini, sisarukseni ovat traumatisoituneita ja eivät jaksa pitää yhteyttä (lapsuudesta johtuu), minulla ovat ystävätkin jääneet kun olen joutunut muuttamaan isästäni mahdollismman kauas satojen kilsojen päähän. Minulla ei ole siis ketään, toki nyt on puoliso ja lapset, mutta aiemmin olin koko aikuiselämäni ihan yksin. Ei ollut ketään jolta olisi voinut pyytää apua, jolle purkaa pahaa mieltä, jonka kanssa jakaa asiat. Silloin sitä oppi pärjäämään itse, ja oppi selviytymään.



Se on sitä voimaantumista että vastoinkäymisten tullessa vaan päättää että minä selviän tästä, muusta ei edes keskustella :)



Eli ap, anna miehesi olla omissa oloissasi ja ala etsimään itse itsellesi onnen lähteitä. Ei sinun onnesi ole kiinni miehestäsi tai ystävistäsi. Ala harrastamaan, opiskele, lue henkistä kasvua tukevaa kirjallisuutta, vaihda työtä, ihan mitä vaan. Sinä olet itse vastuussa onnestasi, et voi sitä vaatimusta esittää kenellekään muulle.



Ja tuohon viimeiseen kysymykseesi: vasta sitten kelpaat muille, kun ensin kelpaat ITSELLESI. Älä alennu mankumaan muilta huomiota ja hyväksyntää. Vaan ensin opettelet rakastamaan ja kunnioittamaan itseäsi (ja se taito tulee kun selviydyt vaikeuksista ITSE) ja senpä jälkeen sinun ei tarvitse enää ruikuttaa muiden hyväksyntää. Ja kas, kuin taikaiskusta, ne muut alkavat kunnioittaa sinua siinä vaiheessa kun itse kunnioitat ja arvostat itseäsi. Se itsearvostuksen asenne näkyy läpi ja saa toistenkin käyttäytymisen muuttumaan.



Paljon voimia ja jaksamista sinulle, olet hieno, upea, arvokas ja ainutlaatuinen - sinun itsesi tulee aloittaa tämä kunnioituksen hankkiminen välittömästi (ja olet sen jo aloittanutkin, muuten et olisi viestiäsi kirjoittanutkaan). Eli oikealla tiellä olet.