Elämänmuutos lapsen syntymän jälkeen tuntuu vaikealta

Minulla vain on niitä lapsia kolme. En minäkään nauti näin pienten lasten kanssa olemisesta tai lukemisesta. Nyt kun esikoinen on 4-vuotias, alkaa jo olemaan ihan kivaa käydä hänen kanssaan kaupassa ja puistossa, lukea kirjaa ja käydä keskusteluja. Tämä pikkulapsivaihe vain on tätä perushoitoa ja vahtimista, pukemista, syöttämistä, ulkoiluttamista (inhoan sitä sydämeni pohjasta) ja nukuttamista.



En minäkään nauti niistä asioista ja kaipaan paljon omaa rauhaa ja tilaa. Haluaisin, että voisimme miehen kanssa vain lähteä, laittaa kengät jalkaan ja pujahtaa autoon ilman hirveää lasten roudaamista. Mutta tämä on nyt tätä. Jotenkin itse olen jo osittain turtunut ja toisaalta, en juuri lukemista enempää leikikään lasten kanssa. He leikkivät paljon itsekseen, mutta tilanne on varmasti erilainen sinulla, koska lapsesi on ainoa ja haluaa ihan varmasti jatkuvasti seuraa.



Yritä asennoitua jaksamaan muutama vuosi vielä. Olen varma, että sitten helpottaa, kun lapsen kanssa voi alkaa käymään hieman syvällisempiä keskusteluja, lähteminen on helpompaa jne. Tehkää myönnytyksiä molemmin puolin, sinä voit lukea yhden kirjan lapselle, ja sen jälkeen saat lukea hesaria.



Hoidattehan varmasti vapaalla lasta tasapuolisesta? On nimittäin varmasti raskasta jos lomalla se olet aina sinä, joka vahtii, ulkoiluttaa ja hoitaa.

Eli hoidattehan _miehesi_ kanssa lasta tasapuolisesti?

Joskus liika yrittäminen on pahasta. Jos koko ajan yrität olla "oikealla" tavalla lapsen kanssa, se voi ruveta tuntumaan pakkopullalta. Ei minuakaan aina huvita olla lasteni kanssa. Välillä huvittaisi tehdä omia juttuja ja olla rauhassa.



Monesti kuitenkin käy niin, että kun aloitan sen kirjan lukemisen lapsille, huomaan nauttivani siitä. Monet lasten kirjat ovat hyviä! Tai kun alkaa oikein kysellä lapselta erilaisia asioita, huomaa, että tuleepas sieltä mielenkiintoisia mielipiteitä! Tai jos seuraa yksin tai toisten kanssa leikkivää lasta, voi yllättyä omasta lapsestaan!



Välillä kuitenkin jokainen haluaa olla yksin. Mutta ajattele, jos aina joutuisit olemaan yksin, ilman lastasi. Silloin ehkä huomaisit, miten kuitenkin nautit omasta lapsestasi :-)

Ensinnäkin oletko varma ettet ole masentunut?



Ja myöskin, kyllä sille lapselle voi sanoa, että äiti juo nyt kahvia rauhassa tai äiti lukee, mene puhumaan isällesi.

sanoa. Totean vain, että tunnen tuskasi :) Kaipaan sitä omaa aikaa niin suunnattomasti, että oikein pahaa tekee ja omatunto kolkuttaa kun en nautikaan tästä lapsen kanssa hääräämisestä niin paljon kuin "ne kaikki muut"... Luotan siihen, että helpottaa kun lapsi kasvaa :) Niin moni on sanonut, että vauva/taaperoaika on raastavaa, mutta helpottaa koko ajan mitä enemmän ikää tulee. JAKSUJA!

kirjoitettu ap. Mulla on samanlaisia tunteita, mutta en uskaltais niitä ikinään missään tunnustaa.



Mulle väsymys on ilmestynyt sen jälkeen kun lapsi täytti 2v ja nyt se on 4v ja ärsyttää... Haluaisin vaan uppoutua tv:n katseluun ja olla hiljaa... Lapsi puhuu KOKO AJAN, mä en ymmärrä edes miten voi puhua noin paljon. Koko ajan roikkuu mussa kiinni, siis aivan iholla. Haluaa painia ja kutittaa koko ajan.

sitä ennen ota lapsi hetkeksi syliin, halaa, juttele päivästä ja pussaa poskelle. Tuo esim legot olohuoneen matolle (matto tarpeen ettei kolina häiritse) ja aloita leikki lapsen puolesta. Sano lapselle, että jatkaa itse esim talon rakentamista, kun äiti tykkää lukea.



Huolehdi kotirutiinit nopeiksi. Esim kerran kuussa voit pakastaa itsetehtyjä puolivalmiita ja siten muunneltavia ruokia. Tee siis ruokaa jättisatseissa, vaikka se tuntuisikin ajatuksena oudolta, niin omaa aikaa säästyy rutiineilta.



Ota lapsi mukaan kotitöihin esim pyykkien ripustus ja pöydän kattaminen jo nyt. Lelujen kasaamisessa ohjaa lapsi alkuun tekemällä itse. Kehu vierestä tai sohvalta maaten. Anna lapsen tehdä itse eli sotkua syntyy, kun voitelee leivät ym, mutta voi pyyhkiä sokut ja pestä kädet sen jälkeen. Auta omalla kädellä aluksi. N



Neljävuotias tiskaa sulle valmiiks, jos et laita kaikkea astianpesukoneeseen.Hän osaa laittaa välipalaa kun neuvoo vähän sohvalta käsin. Tarvii vain korokejakkaran, jotta yltää.



Ihmettele lapsesi energisyyttä. Opeta hänelle kellonajat, matematiikkaa ja lukemaan oppimista helpottavia taitoja. Aluksi siis kirjaimet. Jumpatkaa yhdessä. Makaa sohvalla ja lapsi pomppii ja tasapainoilee. Hanki dvd:ä joissa lapsi saa laulaa ja liikkua. Esim Titi-Nalle ja Huvi-Tutti. Laita lapselle kuulokkeet ja makaa rauhassa sohvalla.



Sohvalta näkee paremmin ja rauhoittuu itse, vaikka lapsella olisikin meno päällä, niin voi rauhallisesti hyväksyä sen paremmin. Se on normaalia.



Tai anna olla ja kärsi avuttomasta lapsestasi vielä ala-kouluikäisenäkin. Teini-iässä ongelmat kasaantuvat, jos annat.

olla lapsensa kanssa, mutta kuulostaa siltä että sinulla on oikeasti kiintymisongelmia häneen. Minusta kannattaisi käyd ihan yksityisen psykoterapeutin kanssa juttelemassa tai perheterapeutin kanssa, pääsisit myös salailusta kun saisit puhua synkimmätkin tuntosi jollekin.

ja kyllä lapsi huomaa, ennen pitkään ja se tulee vaikuttamaan hänen itsetuntoonsa, ettei hän ole taroeeksi hyvä sinulle.

lisäksi rasittaa ihan kamalasti ruuan laitto. tuntuu kuin päivät kuluisivat vain ruuan laittoon. Inhokki homma jo ennen lapsen syntymää, nyt tuntuu että kun on saanut aamupuuron tehtyä ja aamupala sotkut siivottua, pitää jo miettiä lounasta.. ja vielä illalla pitää toinen lämmin ruoka tehdä. Lapsi syö meillä usein samoja ruokia, siis kahtena lounaana peräkkäin samaa esim. koska en vain jaksa. tästä vähän huono omatunto.



Toisaalta en ole ikinä ruvennut lasta viihdyttämään autossa, vaan ihan alusta asti lapset ovat takapenkillä ja aikuiset etupenkillä ja näin mennään.



Olen huomannut että yhden lapsen kanssa on hankalampaa. Kun on lapsia enemmän, ne puuhaavat paljon myös keskenään eivätkä saa koko ajan huomiota aikuiselta. tai ole aikuisella koko ajan painetta tehdä jotain lapsen kanssa.



Kun esim. siskoni lapset ovat meillä kylässä, lapseni (1½v) on paljon rauhallisempi, leikkii itsekseen tai seurailee isompien serkkujen touhuja. kun olen hänen kanssaan kahdestaan, roikkuu lapsi jalassa jos yritän tehdä ruokaa tai mitä vaan.



Luulen, että se liittyy jotenkin ikään.. siis kun on jo pitkään saanut hoitaa ja huolehtia lapsestaan, niin haluaisi jo välillä jotain muuta. ja kun lapsi kasvaa rupeaa ajattelemaan, että voisi se jo tajuta ettei kaikkea kannata näprätä tai söisipäs se jo itse jne.. ehkä se helpottaa, kun lapsi on 3v tms. jo vähän itsenäisempi. voi jutella kaikenlaista, lapsi tajuaa jo olla tunkematta sormiaan takkaan tms.

Minulla on nyt 1v 8 kk tyttö ja minusta nyt on jo kivempaa touhuta hänen kanssaan. Todellakin pelkäsin vielä joitakin kuukausia sitten, että tätäkö tämä on tämä elämä jatkossa, tappavan tylsää itsensä pakottamista. Olen vihdoin myös tajunnut höllätä köyttä, en vaadi itseltäni enää aivan liikoja.



Olen keksinyt sellaisia leikkejä, joista itsekin tykkään. Tykkään esim rakentaa lapsen kanssa palokoilla torneja, taloja ja linnoja. Makaan lastenhuoneen lattialla ja radio on samalla päällä. Kuuntelen radiota, höpötän lapsen kanssa ja rakennamme linnoja. Ihan kivaa ja aika kuluu nopsaan.



Toinen juttu josta molemmat tykkäämme, on tanssiminen. Kuuntelemme toki lastenlevyjäkin, mutta yleensä radiosta nopeatempoista musiikkia, joskus rokkiakin. Lapsi tykkää mielettömästi, osaa jo vaikka mitä huvittavia tanssiliikkeitä. Tanssimme antaumuksella, pompimme ja pyörimme ympyrää jne.



Kolmas juttu, jota lähes rakastan, on piirtäminen. Lapsi nyt vielä suhii lähinnä viivoja eri väreillä, mutta minä siinä samalla vieressä istun ja piirrän hänelle Muumeja ja vaikka mitä "hienoja" kuvia. Olen taiteellinen ja aina rakastanut piirtämistä, maalaamista jne. Joten tämä on minulle luontevaa ja mielekästä puuhaa.



Kun laitan ruokaa tai luen keittiössä lehteä, annan lapsen tyhjentää kattilakaapin ja leikkiä kattiloilla. Viihtyy todella hyvin ja tykkää myös laittaa kattilat itse kaappiin takaisin. Ei ne nyt mitenkään hienossa järjestyksessä siellä sitten ole, mutta entäs sitten :).



JOskus laitan Muumit pyörimään, kestää reilut 20 min per jakso. Siinä ajassa ennätän hyvin käydä netissä ja juoda vaikka kahvit ihan rauhassa. Puistossa istun penkillä ja lapsi leikkii hiekkaleiluillaan tyytyväisenä, joskus mulla on joku lehti siellä mukana tai istun vaan hiljaa tai joskus jopa keinun yksin siinä vieressä :).



Lapsen isä on onneksi meillä aika osallistuva. Iltaisin käynkin yksin suihkussa pitkän kaavan mukaan, hemmottelen itseäni, rasvailen ja kuorin, teen tehohoitoja hiuksiin ym. Yleensä käymme myös erikseen miehen kasnsa taloyhtiön saunavuorolla, kun meillä on tunti sitä aikaa. 30 min kummallekin. Välillä olemme siellä koko perhe, mutta itse tykkään eniten, kun saan käydä yksin ja maata lauteilla hiljaisuudessa.



Vkonloppuaamuina mies usein nousee lapsen kanssa ja minä saan jäädä nukkumaan tai saatan herätä ja hakea kahvit sänkyyn ja lukea kirjaa tunnin. Käyn myös usein ruokakaupassa iltaisin yksin. Tykkään pyöriä siellä ihan rauhassa, ilman kiirettä.



Mieti mikä saisi sinut innostumaan. Onko sinulla kavereita, joilla on pieniä lapsia? Me käymme lapsen kanssa myös kavereilla leikkitreffeillä. Lapset puuhastelee keskenään ja me mammat juodaan kahvia ja juorutaan :). Henkireikä mulle.



En itsekään ole mikään vauvaihminen, mutta rakastan lapsia. Ajattelin, että kestän pikkulapsivaiheen, koska lapsethan toki kasvavat ja aikanaan heistä on vielä upeaa seuraa, toivottavasti saan joskus lapsen lapsiakin.



Tsemppiä ja jaksamista.

Itse olin tuossa lapsensaamis-kriisissä peräti 3 vuotta. Tuossa vaiheessa lapsella oli jo pikkusisaruskin, kun esikoinen täytti kolme. Kuopuskin on nyt jo vuoden ja ihan oikeasti nyt vasta olen sitä mieltä että lapsen hankinta oli hyvä juttu ja että lapseni ovat maailman kaksi ihaninta pikkutinttaraa. :) (Ja juuri tuollainen pikkutinttara-lässytys mua ennen lapsia oksetti ;) )



Yhden lapsen kanssa oli oikeasti rankempaa kuin kahden. Kaksi leikkivät keskenään, mutta yksi hamuaa sitä huomiota koko ajan vanhemmiltaan. Ainoat lapset ovat monesti perheissään niitä jotka vanhemmat kokevat ns. pallona jalassa, jonkunlaisena "oman elämän" häiriötekijänä. Kahden lapsen kanssa perheessä on selkeästi lapset ja aikuiset, ainakin meillä. Siis tavallaan kaksi eri "tiimiä". Aikuisilla on aikuisten jutut ja lapsilla lasten. Siksi sisaruksen hankkiminen esikoiselle oli yksi fiksuimpia juttuja mitä olemme tehneet. Plus tietysti tuo kuopus on aivan mahtava pikkutyyppi. :) Toki kuopuksen vauvavuosi yhdistettynä 2-vuotiaan esikoisen uhmaan on ollut rankka, mutta siitä selvittiin.



Mulla siis tosiaan meni kolme vuotta sopeutua elämänmuutokseen, jonka lapsi toi. Nyt esikoinen on jo kuiva, syö ja pukee itse, osaa ilmaista itseään sanallisesti ja hänen kanssaan on oikeasti mukava jutella ja tehdä kaikenlaista. Pahin uhmakin näyttää toistaiseksi laantuneen.

olla lapsensa kanssa, mutta kuulostaa siltä että sinulla on oikeasti kiintymisongelmia häneen. Minusta kannattaisi käyd ihan yksityisen psykoterapeutin kanssa juttelemassa tai perheterapeutin kanssa, pääsisit myös salailusta kun saisit puhua synkimmätkin tuntosi jollekin.

ja kyllä lapsi huomaa, ennen pitkään ja se tulee vaikuttamaan hänen itsetuntoonsa, ettei hän ole taroeeksi hyvä sinulle.

Tai jos se kuule on vaan ihan normaalia sekin, että äitikin tarvitsee omaa aikaa, ja missä kohtaa tuossa muka oli kyse siitä, ettei lapsi riittäisi omana itsenään äidille?! Sellainen lapsen luonteen lyttääminen ja vähättely tmv. on kuule vähän toista kuin tuo! Ihan eri asia. Nykyään lapset ovat täysin maailman ainoa napa joillekin, enkä usko että ihan sekään ääripää on hyvä asia. Vanhempien kaikki vapaa-aika menee pikku kuninkaiden ja kuningattarien non-stop viihdyttämiseen ja leikittämiseen, vaikka minusta monellakin tapaa esim. luovuutta ja kai itsevarmuuttakin kehittävämpää olisi antaa lapsen opetella viihdyttämään itsekin itseään! Nyt on kaikki valmiiksi pureskeltua ja ohjattua. Että hieman sellaista "lapsi menee kyllä siinä sivussa" -asennetta peräänkuulutan, mikä ei tarkoita todellakaan laiminlyöntiä, vähättelyä tmv. Kyllä te kai tajuatte? Menepä sä syyllistäjä siitä nyt vaikka kukkahattukamujesi kanssa kahville valittamaan. :)

olen käynyt nuo samat tunteet läpi kuin sinä. Tuntui pitkään lasten syntymän jälkeen että elämä on jonkinlaisessa poikkeustilassa enkä tahtonut millään sopeutua ajatukseen tilanteen pysyvyydestä - ettei asiat enää palaa ennalleen. Pienetkin ylimääräiset jutut kuten joku shoppailupäivä kaupungilla tai junamatka mummolaan, ulkomaanreissuista puhumattakaan, tuntuivat todella raskailta toteutettavaksi.



Ei mulla ainakaan ole auttanut muu kuin aika. Nyt lapset ovat 4- ja 2-vuotiaat ja voin jopa sanoa nauttivani toisinaan vaikkapa perheen kesken matkustelusta. Ja jaksan ideoida ja toteuttaa muitakin normaaliin arkeen kuuluvia "ylimääräisiä" juttuja lasten kanssa. Jopa joskus ilman miestä ja hänen korvaamatonta apuaan.



Tsemppiä siis, kyllä se elämä jossakin vaiheessa helpottaa. Tunteesi ovat täysin sallittuja ja olet varmasti hyvä ja normaali äiti niistä huolimatta.

Miten menee ap nykyään?