Saako ihminen missään elämänsä vaiheessa laiskotella?

Omalla rahallahan saa tehdä mitä lystää. Luuserit sluibaa yhteiskunnan tai perheen rahoilla.

Mä olen laiskotellut muutaman kuukauden töiden välissä. Tai no laiskotellut ja laiskotellut. Olen ulkoillut ja liikkunut valtavasti ja kerännyt energiaa uusiin haasteisiin. Nyt olen valmis hyppäämään takaisin työelämään ja teen sen mielelläni kun olen saanut hetken hengähtää. Uudet tehtävät alkavat parin viikon päästä, Siihen saakka laiskottelen ihan hyvällä omallatunnolla.

Ensin oli opsikeluaika, jolloin ehti hyvin laiskotella, kun kävin vain kesäisin töissä ja talvet opiskelin. Sitten oli työttömyysjaksoja pätkätöiden välillä - silloin tuntui että päivät on tosi pitkiä. Nyt olen kotona lasten kanssa, ja laiskottelua tämäkin on sen verran mitä se nyt tässä elämäntilanteessa voi olla.



Kaikki muuta elää ruuhkavuosiaan ja tuskailevat, ja mulla ei ole ikinä kiire mihinkään. Ei sekään pitemmän päälle hauskaa ole.

ikinä haluaa, kunhan elättää itsensä eikä elä muiden verorahoilla.

vaikka olisi pieniä lapsia, työelämässä tai eläkkeellä ja vahtii lapsenlapsia?



Miksi velvollisuuksia pitää ajatella negatiivisena asiana?



Kysyy eräs jolla kotona nukkuu 3 pientä lasta, vakityöpaikka odottaa paluuta, opiskelu polttaisi ja tulevaisuudessa toivottavasti on pitkä terve elämä ja paljon lapsenlapsia!

,apsenlapsia ja vanhempiaan myösniin paljo. Kuin suinkin jalsaa. Mut ei tämä mikään "toisten asettama vaatimus"ole: jos et halua tehdä sitä niin älä mene naimisiin, älä hanki jälkeläisiä ja muutakauas naaapureista.



Nykyään on itsekkyyden kulttuuri:minäminäminä. Mut oikeasti yhteisskunta ja elämän jatkuminen perustuu sille, että meillä jokaisella on velvollisuuksia. Niisstä kannattaisi opetella nauttimaan, sillä jos kaikki miettisivät vain oikeuksiaan, kaikkien elämä muuttuisi aika kurjaksi.

Se on tämä luterilainen työn etiikka. Laiskuus on syntiä, ja "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat". Itselläni todella alkaa fysiikan ja psyyken takia jo työnteko kypsyttämään. Silti raahauden sinne joka hiton päivä ja yritän suorittaa tehtäväni jopa muitakin ahkerammin, jotta ei vaan kenkää tulis. Eläkeikään 13 vuotta, tuskin edes elän silloin enää.



Työurien pidentäminen on muotisana, jossa ihmisen pitäisi kuolla sorvinsa ääreen. Siinä missä ne suuret ikäluokat on jo tai jää eläkkeelle, niin meistä seuraavista se tasoitus revitään. Meidän pitää jatkaa töissä varmaan 68-vuotiaiksi ;(

elääkkeellä laiskottelevat ja elävät juuri niin kuin heitä huvittaa. Samoin aion tehdä siinä iässä itse. Laiskottelen paljon nyt työssäkäyvänä äitinäkin, työ on toki pakko hoitaa mutta ota muuten mahdollisimman rennosti.

laiskottelen aina kun voin.

Kyllästyin opintoihin ja jäin loikoilemaan kotiin. Vähän takaraivossa painaa takaisinperittävät opintotuet, mutta minkäs teet. En tee mitään kehittävää, pari kurssia yritän suorittaa nyt kesällä. Hoitelen kotia ja teen mitä tykkään - harmi vaan, etten keksi hirveästi tekemistä.



Tylsää tämä on, kaipaan jotain ryhtiä.

Jos ottaa toisten asiat hoidettavakseen niin kyllä saa kehdosta hautaan ahertaa. Itse olen vasta viisikymppinen, mutta olen jo työn ohella yhden vanhuksen omaishoitaja. Kun jään eläkkeelle, omat vanhempani luultavasti alkavat tarvita apua, ja lapsenlapset tietysti.



Jos hyvin sattuu niin 70. ja 80. vuoden välille voi osua hetki, että saa vähän huokaista. Sen jälkeen onkin jo niin dementti, ettei ehkä pysty nauttimaan joutenolostaan.

teinin äiti, joka ei ole suorittaja, ainakaan kotona.

Elämä on nyt

Sehän on luonteenpiirre minkä sitä laiskuudelleen voi siinähän joutus tekemään enemmän töitä kun muut siis ne muut joilla on aina joku stnan mania ja työnarkomania päällä. Helppohan se on siinä sitten rehkiä mutta kun on syntynyt laiskaksi niin on se työnteko aivan hirveetä. Mä ainakaan tee muuta kun sen mitä jaksan.

Mä ainakin laiskottelen aina kun laiskotuttaa - eli sangen usein. Ei tuota mitään ongelmaa vaan makoilla ja katsoa telkkaria tai lueskella, ja keneltäkään en suostu ottamaan kritiikkiä vastaan tästä asiasta. Työni toki hoidan silloin kun töissä olen, senkin oon downshiftannut noin 6kk/vuosi. Isä on kuollut, äiti on jo hoivakodissa, sisaruksia ja lapsia ei ole ja mieskin pistetään ukkokotiin sitten kun sen aika on, ihan itsestään selvää ettei kumpikaan meistä ala toiselle omaishoitajaksi. Varmaan ollaan kauheen itsekkäitä jne. mutta ei haitanne ketään?

Elämä ei ole pelkkää suorittamista.