En osaa arvostaa itseäni ollenkaan.

masentunut. sinulle on tapahtunut jotain miksi ajattelet noin. mieti mitä sinulla on, missä olet hyvä, mistä tykkäät ja mitä osaat. ei kaikki ole sosiaalisesti niin lahjakkaita, mutta mitä sitten.

Sairastin masennuksen joitain vuosia sitten ja kävin kolme vuotta terapiassakin, mutta en kokenut sitä kovinkaan hyödylliseksi.



Mun miehen luonne vaikuttaa varmaan paljon tähän olotilaani: hän ei koskaan kehu mua tai huomioi positiivisesti, tai oikeastaan hän ei huomioi mua juuri mitenkään. En siis odota mitään romanttisia eleitä, palvontaa tai ulkonäköni kehuntaa (siinä ei oikeastaan ole kehuttavaa, joten saattaisin kokea sen jopa vaivauttavana), haluaisin vain, että mieheni joskus osoittaisi, että olen mukava ja rakastettava ihminen, teen kivoja asiota tai olen hyvä äiti - jotain tällaista. Tuntuu, että olen vain joku huonekalu, joka on täysin korvattavissa. Mieheni ei suunnilleen huomaisi, jos vaihtuisin uuteen.



Olen kyllä puhunut tästä miehelleni ja kertonut, että minua loukkaa tämä huomioinnin puute.



Ap

Monella ihmisellä on valtava sisäisen kelvottomuuden ja huonommuuden tunne, jota sitten usein päädytään peittelemään eri tavoin, esim. Kiillottamalla ulkokuorta, esittämällä muuta mitä on, valehtelemalla elämä puheissa toisille kiinnostavammaksi kuin mitä se oikeasti on, koska syvällä sisällä on tunne että on niin nolo, huono ja kelvoton ettei omana itsenään kelpaisi kellekään. Ja osa tosiaan ei jaksa edes peitellä vaan vain masentuu ja panikoi, uskoen kaikki haavoittuneen egon väitteet noloudesta tosiksi.



Itsekin oli nuorena tuollainen. Elin jopa hyvin erakkomaisesti koska sosiaalinen elämä tuntui ahdistavalta kun olin niin tylsä, nolo ja huono. Pelkäsin toisten pilkkaa, torjuntaa ja hylkäämistä joita olin koulukiusattuna myös oikeasti paljon kokenut. Oli siis ihan looginen syy uskoa että jotain noloa ja silmiinpistävää minussa on.



Nyt 37-vuotiaana en enää moisesta kärsi onneksi. Tämä on tullut sen kautta että olen niin kauan asunut ja elänyt yksin, että on ollut pakko oppia pärjäämään ilman toisten hyväksyntää. Omassa rauhassa olen myös tajunnut, ettei mikään olemassaoleva ole noloa tai huonoa vaan kaikella ja kaikilla on tarkoitus. Kuinka minä, joka pidän jokaista ruohonkortta ja pikkulintuakin niin tärkeänä, saattaisin uskoa että luomakunnassa on yksi ainoa nolo luomisvirhe, ja se olisin minä? Nimittäin ennen aina uskoin että kaikissa muissa ihmisissä oli pohjalla jotain hyvää ja kaunista, jopa silloin kun teot muuta näyttivät, mutta oman itseni uskoin olevan vain sitä nolosti mitä syvemmälle persoonaani pääsee sisään.



Itsetutkiskelu kuitenkin osoitti uskomuksen vääräksi. Minä olen pohjimmiltani muille hyvää tahtova ihminen, ja se on tärkeintä. Minulla on oikeus olla olemassa aitona itsenäni, pitivätpä muut siitä tai ei - ja niinhän se aina menee että osa pitää ja osa ei. Hassua kyllä, kun n olen oma itseni vapautuneesti sosiaalisesti kömpelönä ja sellaisena mitä ennen häpesin ja yritin peittää, saan sitä rakkautta ja ihmisseuraa yllättäen paljon paremmin kuin silloin kun tarjotin muille siloteltua pakettia uskoen että tosiminä ei kelpaisi kellekään.

että yrittäisin jotenkin esittää kiinnostavampaa kuin olisin, tai kauheasti siloitella elämääni - toisaalta en myöskään enää avaudu kellekään psyykkisistä ongelmistani, koska häpeän niitä, enkä myöskään halua olla taakkana muille. Toisaalta mulla ei myöskään ole kauheasti kerrottavaa omasta elämästäni, koska siinä ei ole oikeastaan muuta sisältöä kuin vauva.



Mä näen kyllä aina hyvää kanssaihmisissäni, enkä ole taipuvainen ajattelemaan pahaa muista.



Ap